STM

13.01.2003


SUOMEN HUUMESTRATEGIA 1997

    IV Kansalliset toimenpiteet huumausaineiden leviämisen ja käytön ehkäisemiseksi

    4.1 Suomen huumausainepolitiikan peruslinja

    Suomen huumausainepoliittiset linjaukset ovat olleet sidoksissa yhteiskunnallisiin perusratkaisuihimme. Sosiaalisia ja muita yhteiskunnallisia ongelmia säädellään Suomessa yleisillä yhteiskunta-, sosiaali- ja terveyspoliittisilla toimilla. Sosiaalisia ja terveydellisiä haittoja, kuten huumeiden ja muiden päihteiden käyttöä, ehkäistään ensisijaisesti väestön elinolosuhteisiin ja elämäntapoihin vaikuttamalla. Keskeistä huumekysymyksen osalta on luoda väestölle elinolosuhteet ja toimintakulttuurit joissa huumeiden kysyntä ja tarjonta on mahdollisimman pientä.

    Vaikka päävastuu kansallisesta päihdepolitiikasta kuuluu sosiaali- ja terveysministeriölle, laittomien toimintojen kuten huumeiden käytön osalta tarvitaan aina myös riittäviä ja oikein kohdennettuja kontrolli- ja muita valvontatoimia. Poliisin, tullin ja muiden valvontaviranomaisten rooli laittomien huumeiden ehkäisyssä on keskeisessä asemassa. Valvontaviranomaiset joutuvat ottamaan usein vastatakseen huumausainerikosten torjunnan lisäksi huumeiden käytön ehkäisyyn liittyviä tekijöitä. Olennaista onkin eri viranomaistahojen keskinäinen yhteistyö ja -ymmärrys toteutettaessa kansallista huume-ehkäisystrategiaa.

    Pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa julkisen vallan velvollisuudeksi on katsottu kansalaisten turvallisuuden ja hyvinvoinnin takaaminen. Yhdenvertaisuus- ja palveluperiaate ovat olleet hyvinvointiajattelussa keskeisiä. Erityispalveluja tiettyjä ryhmiä varten on yleensä kehitetty vain rajallisesti. Siksi sosiaalipoliittista tukijärjestelmää on kehitetty palveluista eikä asiakkaiden ominaisuuksista lähtien.

    Näistä hyvinvointipolitiikan periaatteista huolimatta suomalainen huumausainepolitiikka on samalla ollut vahvasti kontrollipainotteista. Lainsäädäntömme ja sen toimeenpano on korostanut kansainvälisten huumausainesopimusten valvontavelvoitteita. Huumeiden käyttöön on otettu kansainvälisesti katsoen tiukka linja. Paljastuneet käyttötapaukset ovat pääsääntöisesti johtaneet esitutkintaan, syytteeseen ja tuomioistuinkäsittelyyn. Lievienkin huumausainerikosten rankaisemisella on katsottu olevan huumeiden käyttöä ehkäisevä vaikutus. Rangaistustaso kokonaisuudessaan on Suomessa kuitenkin pysynyt maltillisena. Huumausainekysymys ei ole politisoitunut tai saanut siinä määrin ideologisia painolasteja kuin monissa muissa Euroopan maissa ja Yhdysvalloissa. Julkilausuttu ja toteutettu huumausainepolitiikka ovat vastanneet hyvin toisiaan. Suomi on samalla hyvin täsmällisesti toteuttanut kansainväliset sitoumuksensa.

    Suomen perusvalinta on ollut rajoittava huumausainepolitiikka. Tämä näkyy muun muassa melko ankarassa lainsäädännössämme ja sen johdonmukaisessa soveltamisessa. Huumausaineiden käytön ja huumausainerikollisuuden ollessa maassamme suhteellisen vähäistä valittu politiikka onkin ollut asianmukaista.

    Huumeiden tarjonnan ehkäisyn tärkeä strateginen päämäärä on ollut pitää Suomi kansainvälisen huumekaupan kannalta mahdollisimman merkityksettömänä ja riskialttiina markkina-alueena. Salakuljetuksen ja kaupan kiinnijäämisriskin pitäminen korkealla edellyttää valvontaresurssien turvaamista ja toimintavaltuuksien ajan tasalla pitämistä. Samalla on kuitenkin pidettävä huoli siitä, että käytössä olevat kontrollikeinot ovat oikeusvaltion toimintaperiaatteiden sekä perus- ja ihmisoikeuksien kannalta puolustettavia.

    Suomessa huumausainekysymystä käsitellään monella hallinnonalalla. Kontrollin rinnalle pyritään tuomaan mahdollisuuksia myös hoitoon ja tukeen. Ongelmakäyttäjien auttaminen ja tukeminen on useissa yhteyksissä suositeltu ensisijaiseksi toimeksi rankaisemisen sijasta (Yhteistyö...1991; Opioidiriippuvaisten...1993).

    Euroopan maissa suhtaudutaan eri tavoin korvaavien lääkeaineiden käyttöön huumehoidossa. Suomessakin korvaavien aineiden laillinen käyttö hoidossa on mahdollista. Meillä sitä on muihin maihin verrattuna käytetty erittäin harvoin. Vaikeasti riippuvaisia huumeidenkäyttäjiä on Suomessa verraten vähän. Tämän vuoksi jokaisella onnistuneella hoidolla on suuri suhteellinen merkitys huumemarkkinoille, koska nimenomaan vaikeasti riippuvaiset käyttäjät ovat merkittäviä markkinoiden ylläpitäjiä. Hoitoon sijoitetuilla voimavaroilla saattaa siksi olla suotuisia kerrannaisvaikutuksia. Huumeriippuvaisten hoitaminen on kannattavaa myös siitä syystä, että ilman sitä ongelmakäyttäjät jäävät ainoastaan kontrollitoimien varaan, mikä ei riitä huumeriippuvuuden katkaisemiseen.

    Alkuun

    Sisällysluetteloon


    4.2 Ennaltaehkäisy ja varhainen puuttuminen

    4.2.1 Yleinen sosiaali-, terveys- ja nuorisopolitiikka
    4.2.2 Valistus, tiedotus ja koulutus
    4.2.3 Kodin ja lähiyhteisön vahvistaminen
    4.2.4 Varhainen puuttuminen

    4.2.1 Yleinen sosiaali-, terveys- ja nuorisopolitiikka

    Suomessa on pyritty lisäämään yleistä hyvinvointia ja kansalaisten todellista taloudellista tasa-arvoa resursseja uudelleen jakavien sosiaalipoliittisten järjestelmien avulla. Jälkiteollisessa yhteiskunnassa sukulaisten vastuu hyvinvoinnin turvaamisessa on vähentynyt. Sosiaalipolitiikan tarkoituksena on taata kohtuulliseksi katsottu elintaso ja sosiaalinen turvallisuus sekä ehkäistä ja korjata sosiaalisia ongelmia. On oletettu, että hyvällä sosiaalipolitiikalla voidaan vähentää vaikeuksiin joutuvien ihmisten määrää.

    Yleisillä yhteiskunnallisilla arvoilla ja rakenteilla sekä sosiaali- ja terveyspoliittisilla toimilla on todennäköisesti suurempi merkitys huume- ja muiden päihdeongelmien ennaltaehkäisyssä kuin yksinomaan päihteisiin ja niiden käyttöön keskittyvillä toimilla.

    Huumeongelmien ehkäisemisen onnistuminen liittyy kysymykseen, miten voidaan tukea ja vahvistaa ihmisiä eri elämänsä vaiheissa. Aikuisten maailmaan sijoittumisen ongelmat, joita nuorisotyöttömyys korostaa, altistavat päihteiden käyttöön vaikean elämäntilanteen vastapainoksi. Mielekkäiden elämisen ja harrastamisen vaihtoehtojen puute vakiinnuttaa helposti päihteiden käytön tärkeäksi osaksi elämäntapaa. Oleellista on tarjota nuorten käytettäväksi sellaisia virikkeitä, jotka suuntaavat kiinnostuksen päihteettömiin vaihtoehtoihin. Uskottavat ja mielekkäät tulevaisuudenkuvat ja tavoitteet ovat lisäedellytys sille, että motivaatio rakentavaan ja kehittävään elämäntyyliin säilyy.

    Huumeiden kokeilua esiintyy enemmän sellaisten nuorten keskuudessa, jotka eivät ole kiinnostuneita koulusta ja menestyvät huonosti ja joilla on paljon poissaoloja. Huumeiden kokeilu tai muu koulun vastainen kulttuuri sekä mahdollisimman varhainen irtautuminen oppivelvollisuuskoulusta on näiden nuorten, useimmiten poikien, reaktio viihtymättömyyteensä. Tämä reaktio heikentää entisestään heidän mahdollisuuksiaan täysipainoiseen aikuisuuteen. Suomalaisessa yhteiskunnassa on vanhastaan hyvät palvelut päiväkodeista ja leikkipuistoista kattavaan yhdenvertaiseen peruskouluun tukemassa nuorten kasvua. Näiden palvelujen taso, saatavuus ja samanarvoisuus ovat tärkeitä turvallisen kasvun perusedellytyksiä. Palvelujärjestelmä on näin arvioituna se perusta, jolle sosiaalisten ongelmien ja sosiaalisen eriarvoisuuden menestyksellinen ehkäiseminen on rakennettava. Järjestelmän heikentäminen tai laiminlyönti vie siksi usein säästöt moninkertaisina hoito- ja kontrollikustannuksina ja muina menetyksinä.

    Ne, joiden huumekokeilut vakiintuvat ongelmakäytöksi, ovat usein myös muissa sosiaalisissa ja mielenterveydellisissä suhteissa moniongelmaisia ja syrjäytyneitä. Siksi huumeongelman ehkäisy ja hoito edellyttävät sosiaalisesti integroivia toimia, joilla ehkäistään pitkäaikaistyöttömien, köyhien ja moniongelmaisten alaluokan syntyminen. Jatkuessaan jo toisessa sukupolvessa, kuten Suomessa on alkanut tapahtua, työttömyys vieraannuttaa yhteiskuntaelämästä erityisen voimakkaasti.

    Päihteiden hallitsema elämäntapa on sitä vetovoimaisempi vaihtoehto, mitä vähemmän houkuttelevia tai todellisia muut tarjolla olevat vaihtoehdot ovat. Päihteisiin keskittyminen voi olla kilpailukykyinen vaihtoehto virikkeettömälle elämälle. Se saattaa korvata toiminnan, tarkoituksen, välittävien aikuisten, tulevaisuudenkuvien ja myönteisten elämysten lähteiden puutetta.

    Alkuun

    Sisällysluetteloon


    4.2.2 Valistus, tiedotus ja koulutus

    Suomessa ei ole enää viime vuosina toteutettu suurisuuntaisia joukkotiedotuskampanjoita, joissa olisi keskitytty ainoastaan huumeisiin. Huumevalistusta koskeva tutkimustieto kyseenalaistaakin erityisesti sellaisen valistuksen merkitystä, johon ei ole liitetty muita ehkäisytoimia.

    Huumevalistuksen tehokkuutta kohtaan huumeiden käytön ehkäisyssä on kohdistettu perusteltua kritiikkiä. Tämä velvoittaa kiinnittämään vakavaa huomiota valistuksessa käytettyihin menetelmiin. Arvostelu ei kuitenkaan saisi heikentää tiedotuksen ja valistuksen oikeutusta. Yhteiskunnan lait ja kansainväliset sopimukset asettavat velvollisuuden suojella lapsia ja nuoria muun muassa huumeilta. Tämä edellyttää tietoja ja sosiaalisia taitoja, joiden avulla yksilöt kykenevät paremmin tekemään itsenäisiä ratkaisuja ja torjumaan paineet kokeilla huumeita. Kaikilla yhteiskunnan jäsenillä on oikeus riippumattomaan ja paikkansapitävään tietoon valintojensa seurauksista ja keinoista varjella terveyttään. Kasvattajat ja nuorten kanssa tekemisiin tulevat tarvitsevat siksi perustietoa ja koulutusta kyetäkseen suhtautumaan asiallisesti ja toimimaan järkevästi huumausainekysymyksissä.

    Peruskoulussa ja muissa oppilaitoksissa, rippikoulussa sekä armeijassa annettu päihdevalistus tavoittaa kattavasti nuoret ikäluokat. Huume- ja päihdekysymyksiin erikoistuneet ja yleishyödylliset kansalaisjärjestöt täydentävät tätä valistusta, tiedotusta ja neuvontaa. Valistuksen sisältöä, menetelmiä ja aineistoja tulee edelleen kehittää.

    Tähänastinen valistus on ollut pääosin nuorille suunnattua ja tähdännyt huumeiden kokeilun ja käytön ehkäisemiseen. Muidenkin kohderyhmien tarpeisiin suunniteltua valistusta on syytä lisätä. Esimerkiksi aikuisten lääkeriippuvuutta tai vankiloissa tapahtuvaa huumeidenkäytön aloittamista tulee valistuksenkin keinoin ehkäistä. Huumeiden käyttäjiä tulee valistaa siitä, miten he voivat lopettaa käytön, ehkäistä ongelman syvenemistä tai varjella itseään terveyshaitoilta. Valistuksen pitäminen ajan tasalla ja sen oikea kohdentaminen tilanteen muuttuessa vaatii jatkuvaa kehitystyötä.

    Haasteeseen vastataan parhaiten järjestämällä valistustehtävissä toimiville koulutusta ja informaatiota, vahvistamalla heidän keskinäistä vuorovaikutustaan sekä tukemalla ja organisoimalla tutkimusta valistuksen tietopohjan syventämiseksi.

    Kouluissa huumeopetusta antavat sekä opettajat että kouluterveydenhuollon henkilöstö terveyskasvatuksessa ja eräiden oppiaineiden opetuksessa. Raittius- ja muiden vapaaehtoisjärjestöjen edustajat ja poliisi ovat paljon käytettyjä lisävoimia. Teemapäivät ja -viikot ovat yleisiä. Valtaosa huumeopetuksesta annetaan muun päihdeopetuksen yhteydessä. Huume- ja päihdeteemat ovat myös varsin tavallisia vanhempainiltojen aiheita.

    Ulkopuolisten asiantuntijoiden ja yhteistyökumppaneiden käyttö on ongelmallinen ja osittain kritisoitukin osa huumeopetusta. Huumeluentojen tarjonta on tasoltaan ja pyrkimyksiltään hyvin vaihteleva. Esimerkiksi osa entisten huumeiden käyttäjien elämyksellisistä, mutta huonosti opetusta palvelevista esiintymisistä on koettu ongelmallisiksi. Huume- ja päihdeopetuksen varjolla ei myöskään tule tehdä uskonnollista käännytystyötä. Päihdeopetus ei saa jäädä irralleen muusta opetuksesta. Oppilaiden on nähtävä, että koulu on organisaationa sitoutunut päihdekasvatukseen.

    Opettajien itse antama huumeopetus on sekin osoittautunut vaikeaksi. Taustatiedon hankkimista vaikeuttaa laajalle varsinkin lehdistön esittämistavan vuoksi levinnyt sensaatiohakuinen ja kaavamainen käsitys huumeista ja niiden käytöstä.

    Useissa tutkimuksissa on todettu, että koulun antamaan huumeopetukseen kohdistuu paljon epäluottamusta. Tiedotus vaikuttaa vain, jos se vastaa henkilön ja hänen lähipiirinsä omaa käytännön elämänkokemusta. Huumausaineita kokeilleet ja kokeilijoita ja käyttäjiä tuntevat oppilaat kokevat muita useammin huumeopetuksen epäuskottavaksi. Näin jää tilaa huumeiden levittäjien ja suosijoiden myönteisille huumemyyteille. Samalla aikuismaailmaa kohtaan muutoinkin tunnettu epäluottamus kasvaa ja vahvistuu.

    Realistinen tietopohja ja entistä kehittyneemmät lähestymistavat ovat välttämättömiä, jotta valistuksen viesteistä saataisiin toimivia ja vaikuttavia. Tarvitaan reaalista tietoa lisäävää keskustelua, koulutusta ja tutkimusta. Valistuksen tulee tehdä näkyväksi ja kyseenalaistaa myös omia ajattelutapojamme, arvojamme ja käytäntöjämme. Huumeiden käyttö ei ole Suomessa alkoholin ja tupakan käytöstä ja kulttuurisesta asemasta riippumaton ilmiö, ei myöskään niiden vastakohta tai vaihtoehto. Tupakoivat ja itsensä humalaan juovat nuoret myös kokeilevat ja käyttävät huumeita useammin kuin muut. Suomalaisille huumeidenkäyttäjille ominainen eri päihteiden sekakäyttö heijastaa omalla tavallaan humalahakuista kulttuuriamme. Alkoholin ja tupakan asema kulttuurissamme totuttaa osaltaan kasvavia polvia hyväksymään itsensä päihdyttämisen sekä riippuvuuden ja siihen liittyvät terveyshaitat. Jos tällainen alkoholin ja tupakan riskikäyttö edustaa hyväksyttyjä tai jopa ihannoituja arvoja kulttuurissa, on kasvatuksen ja kontrollin keinoin vaikea synnyttää huumeiden vastaista ilmapiiriä.

    Päihteistä vapaata elämäntapaa tulee toteuttaa johdonmukaisesti opetus-, nuoriso-, urheilu- ja muussa nuorten kanssa työskentelevien aikuisten ohjaamassa toiminnassa. Nuorten tupakointirajoituksia sekä julkisten tilojen ja tilaisuuksien savuttomuutta on edistettävä. On aihetta suhtautua kriittisesti myös kehitykseen, joka sallii ja jopa suosii alkoholitarjoilun leviämistä yhä useammanlaisiin kulttuuri-, viihde- ja urheilutilaisuuksiin. Vain jos aikuisten toiminnassa ja sosiaalisessa kanssakäymisessä noudatetaan pidättyvää alkoholin ja tupakan käyttöä, voidaan nuorten keskuudessa vastustaa tehokkaasti ja uskottavasti myös huumeiden ja niitä ihannoivan kulttuurin leviämistä.

    Huumeista on tulossa yhä selvemmin kaupallisen viihdekulttuurin osa. Huumekulttuurin ja huumausaineiden käyttötapojen nopeat muutokset vaativat valistajilta ja kasvattajilta nuorisokulttuurin ymmärtämistä. Kehitys edellyttää herkkää reagointia muuttuviin käyttäjätyyppeihin, käyttötapoihin ja -motiiveihin. On tiedettävä uusista aineista ja niiden käytölle tyypillisistä seurauksista. Tarvitaan muun muassa "täsmäsuunnattua" haittavalistusta erilaisille potentiaalisille käyttäjäryhmille.

    Alkuun

    Sisällysluetteloon


    4.2.3 Kodin ja lähiyhteisön vahvistaminen

    Kansainvälisissä vertailuissa suomalaiset nuoret tuntevat itsensä vapaiksi, mutta ovat samalla tyytymättömiä elämäänsä. Suomalaiset nuoret irtautuvat varhain vanhempien valvonnasta sellaisiin vertaisryhmiin, joiden ajankäyttö on valvomatonta eikä tarjoa aikuiskontakteja. Kansainvälisesti verraten suomalaiset vanhemmat säätelevät teini-ikäisten lastensa elämää melko vähän. He tietävät ja kyselevät siitä niukalti. Epävirallinen kontrolli ei paheksu aikuisten eikä edes nuortenkaan humalajuomista. Päihdekokeilut ja tupakoinnin aloittaminen ovat siksi mahdollisia varhain ja muodostuvat helposti vakiintuneeksi käytöksi.

    Kouluikäisten ajankäyttö on ymmärrettyä tärkeämpi kysymys, myös päihdeongelmien riskin kannalta. Ulkomaisten tutkimustietojen mukaan päihteiden käytön riski kasvaa, jos lapset oleilevat suuren osan ajasta keskenään ja jos heidän vanhempansa eivät tiedä, missä he ovat. Yhdessäolo vanhempien ja muiden välittävien aikuisten kanssa lämpimässä ja luottavassa ilmapiirissä on korvaamaton, meillä osittain laiminlyöty kasvamisen voimavara. Järjestetyn vapaa-ajan vieton vähäisyys, esimerkiksi koulun kerhotoiminnan niukkuus ja urheilumahdollisuuksien ajoitus, jättää suuren osan kouluikäisistä nuorista pitkäksi aikaa iltapäivää vaille aikuiskontakteja ja mielekästä tekemistä.

    Nuoret tarvitsevat ympärilleen nykyistä tiheämmän turvaverkon. Kodissa, koulussa ja muissa nuorten lähiympäristöissä tulisi käydä aikuisten keskinäistä keskustelua ja sopia asennoitumisesta ja toiminnasta hyvän nuoruuden edellytysten luomiseksi. Tämä johtaisi päihde- ja muiden ongelmien ehkäisemiseen ja varhaiseen toteamiseen sekä mahdollistaisi sen, että nuori kokee kuuluvansa turvalliseen ja itseään tukevaan, riittävän yhdensuuntaisesti toimivaan yhteisöön.

    Alkuun

    Sisällysluetteloon


    4.2.4 Varhainen puuttuminen

    Huumeuralle joutuneiden nuorten kehityshistoriassa on nähtävissä riskikäyttäytymistä ja sosiaaliseen irrallisuuteen viittaavia rasitetekijöitä pitkältä ajalta, usein jo varhaisesta teini-iästä. Tällaisia ovat mm. koulupinnaus, aggressiivinen koulukäytös, varhain aloitettu tupakointi, humalajuominen, koti- ja perheolojen hajoaminen, laitossijoitukset sekä vanhempien päihdeongelmat ja mielenterveydelliset ongelmat. Viranomaiskontaktejakin on usein ehtinyt kertyä runsaasti. Huolestuttavinta on huumeiden käytön aloittaminen yhä nuorempana. Jos syrjäytymisen uhkaamia nuoria huumeiden käyttäjiä pystytään tukemaan heidän sosiaalisessa integraatiossaan, voidaan vaikuttaa myös huumeisiin kytkeytyvän rikollisuuden määrään. Integroitumisen vastakohta saattaa tässä mielessä olla eräänlainen kriminalisoituminen. Tämän vuoksi kontrollin ja repression rinnalle tulee kehittää tukevia ja rakentavia puuttumistapoja.

    Osalle sosiaalisesti irrallisista nuorista tulee eteen myös omaisuusrikosten teko ja rikolliseen alakulttuuriin tutustuminen. Tämä johtaa varsin todennäköisesti myös huumausainekokeiluihin. Myöhemmin rikoksentekoon suuntautunut alamaailma huumekuvioineen vahvistaa ja tiivistää huumeiden ja omaisuusrikollisuuden keskinäistä kytkentää. Huumeiden käyttö ja rikollisuus ovatkin tässä yhteydessä ymmärrettävissä toisiansa vahvistaviksi osiksi samaa poikkeavaa elämäntapaa - elämäntapaa, jolta haetaan jännitystä, elämyksiä, riskinottoa sekä sosiaalista hyväksyntää.

    Rikollisuuden ja huumeiden kyllästämä elämäntyyli saattaa olla luultua useammin tietoinen valinta, jolla haetaan ratkaisua henkilökohtaisiin sosiaalisiin ja psyykkisiin ongelmiin. Sosiaalisten siteiden heikkous konventionaaliseen yhteiskuntaan tosin ajaa voimakkaasti tähän suuntaan. Erityisesti työttömyyden ja ankeiden tulevaisuusnäkymien aikana osalla nuorista on taipumus irralliseen elämäntyyliin. Siinä elämästä haetaan seurauksista välittämättä hetkellistä nautintoa ja jännitystä eikä piitata tulevaisuudesta ja pitkäjaksoisesta hyvinvoinnista.

    Rikoksia tekevien nuorten elämää leimaa lyhytjännitteisyys ja tavoitteiden puute. Huumeiden muodikkuus ja kuva niiden käyttäjästä persoonallisena oman tiensä kulkijana tuo lisäarvoa niiden käyttämiselle. Tällöin myös huumausaineiden laittomuus tulee osaksi niiden viehätysvoimaa. Huumeista haetaan paitsi niiden päihdevaikutuksia, myös välinettä irtiottoon normaalista. Nuorten kanssa tekemisiin tulevien aikuisten on mahdollista nähdä, keillä menee eri tavoin huonosti ja ketkä ovat vaarassa joutua sivuun mielekkäästä toiminnasta. Nuoriin yksilöinä tai ryhmänä tulisi kohdistaa tilanteisiin sopivia tukitoimia. Puuttumalla varhain ongelmiin tavalla, joka ei ole leimaava ja jonka nuori itse voi hyväksyä, voidaan muuttaa uhkaavan kehityksen suuntaa ja ehkäistä sosiaalinen vajoaminen.

    Toimia tulee kohdistaa sekä nuoriin itseensä että ympärillä oleviin aikuisiin. Näin voidaan vahvistaa primääriryhmien - perheen, paikallisyhteisöjen aikuisten, ystävien, koulun, viranomaisten - yhteistyötä ja yhteenkuuluvuutta. Paikallinen keskustelu ja yhteistoiminta lähiyhteisössä sekä moniammatillinen viranomaisyhteistyö ovat keskeisiä toimintatapoja. Interventiot eli puuttumiset, joilla lisätään tietoisuutta päihteiden käytön riskeistä ja edistetään niistä irtautumista, ovat hyviksi havaittuja keinoja. Myös toiminnalliset vaihtoehdot tukevat nuorten omia, huumeita torjuvia valintoja. Yleisenä periaatteena on nuorten vahvistaminen aktiivisena toimijana omassa elämässään ja ympäristössään. Hänelle on tarjottava myönteisiä vaikutusmahdollisuuksia, mahdollisuuksia oman elämänsä pohtimiseen ja mahdollisuuksia oppia elämänhallintaa ja sosiaalisia taitoja. Näin nuorta tuetaan kohti aktiivista elämää.

    Lähiyhteisössä toteutetut paikallisen tason eri viranomaisten yhteistyöprojektit voidaan nähdä yhtenä hyödyllisenä keinona päihde- ja rikosuran katkaisemisessa. Erityisesti positiivisten aikuiskontaktien tarjoaminen nuorille on tärkeää. Eräillä paikkakunnilla eri hallinnonalojen edustajat ja kansalaistahot ovat rakentaneet yhteistyöverkostoja ongelmakierteeseen ajautuneen nuorison tukemiseksi. Projektien tavoitteena on löytää puuttumismalleja rikos- ja päihdekierteessä olevien nuorten auttamiseksi ja kielteisen kehityksen katkaisemiseksi. Toiminta voi perustua mm. etsivään sosiaalityöhön ja eritasoisten terveydenhuollon palvelujen tarjontaan, mutta samalla myös nuoria aktivoiviin toimintoihin kuten moottorikerhojen ja erilaisten askarteluryhmien järjestämiseen. Koulua tulee kehittää palvelemaan paremmin nuorten tukemista ja aktivoimista.

    Alkuun

    Sisällysluetteloon


    4.3 Käyttäjien tukeminen ja hoito

    4.3.1 Hoidon asema huumausainepolitiikassa

    Huumausaineiden kysynnän ja käytön ehkäisyn näkökulmasta huumausaineiden käyttäjien hoidon tavoitteena tulee olla käytön vähentäminen ja parhaassa tapauksessa sen lopettaminen. Sosiaali- ja terveyshuollon näkökulmasta tarkasteltuna hoidon tärkeänä tehtävänä on huumausaineiden käytöstä suoraan tai epäsuorasti johtuneiden sosiaalisten ja terveydellisten haittojen vähentäminen sekä henkilön toimintakyvyn turvaaminen.

    Huumausaineista riippuvaisten määrä ei Suomessa ole erityisen suuri. Vaikka luotettavia arvioita on tutkitun tiedon puutteen vuoksi hyvin vaikeata tehdä, melko yleisesti Suomessa oletetaan olevan muutamia tuhansia suonensisäisesti huumausaineita käyttäviä. Hoitoon hakeutuneet vaikeasti huumeista riippuvaiset on voitu karkeasti jakaa kahteen ryhmään. Suonensisäisesti käytetyistä opiaateista vaikeasti riippuvaiset ovat pääasiassa olleet vanhempaa jo 1960-luvulla huumeiden käytön aloittanutta ikäpolvea. Nuoremman 1990-luvulla käyttönsä aloittaneen ikäryhmän pääasiallisesti käyttämät aineet ovat olleet amfetamiini ja heroiini.

    Sosiaali- ja terveydenhuollon piirissä työskentelevät huumealan ammattilaiset ovat uudenlaisten ongelmien edessä. Useat tutkimustulokset viittaavat huumeiden kokeilun ja käytön yleistymiseen ainakin nuorissa ikäpolvissa. Myös alkoholin, lääkkeiden ja huumausaineiden sekakäyttö on tällä vuosikymmenellä selvästi lisääntynyt (Kaukonen & Haavisto 1996; Virtanen 1997). Uudenlaisia toimintastrategioita edellyttää myös pitkäaikaisen työttömyyden aiheuttama syrjäytyminen. Jatkuessaan viimeistään toiseen tai kolmanteen ikäpolveen tämä edistää yhteiskunnasta vieraantunutta ja rikollista elämäntapaa. Eräät yhteiskuntakriitikot jopa ennustavat uuden rikollisen luokan syntymistä. Myös mielenterveydelliset ongelmat aiheuttavat erityisiä tarpeita hoidon ja tukemisen suunnittelulle. Huumeista riippuvaiset ja mielenterveydellisistä vaikeuksista kärsivät ovat vaikeimmin kuntoutettavia.

    Sosiaali- ja terveydenhuollossa on haluttu taata kaikille yhdenvertainen mahdollisuus saada apua ja hoitoa. Julkinen rahoitus ja yleiset sairausvakuutusjärjestelmät pyrkivät tuottamaan ja välittämään palvelut kaikkien ulottuville. Tämän periaatteen mukaan myös narkomaaneilla tulisi olla hoitoa saatavilla riippumatta siitä, missä he asuvat tai mikä on heidän sosioekonominen asemansa. Myös sellaisten huumeiden käyttäjien tavoittaminen on tärkeätä, jotka muuten jäisivät hoito- ja tukipalveluiden ulkopuolelle.

    Akuutit huumeista johtuneet sairaustapaukset kuten myrkytykset ja tapaturmat onkin hoidettu julkisin varoin rahoitetun yleisen terveydenhuollon piirissä. Näin ei asianlaita aina ole pitkäjänteisemmän hoidon ollessa kyseessä. Huumeiden käyttäjien hoidossa on tärkeää, että huumeproblematiikkaan paneudutaan syvällisesti. Huumeiden käyttäjien hoito on suhteellisen kallista lähinnä siitä syystä, että hoitojaksot ovat usein pitkiä. Laitoshoito maksaa 800–1 000 markkaa vuorokaudessa. Sen sijaan avohoidossa kustannukset jäävät 300-450 markkaan kerralta.

    Vaikka huumehoidon kapasiteetti on valtakunnan tasolla arvioitu riittäväksi ja hoitoon pääsy kohtalaisen helpoksi, on riittävän tehokkaiden hoitojaksojen rahoittaminen ollut epävarmaa. Ylipäätänsä laitoskuntoutukseen pääsy on kuntien säästötoimien vuoksi vaikeutunut. Näillä tarpeellisen hoidon leikkauksilla on tosiasiasiassa usein aiheutettu vain kustannusten siirtoa ja moninkertaistamista ongelmien syventyessä ja tehohoidon tarpeen kasvaessa. Tämän vuoksi hoito katkeaa usein liian varhain tuloksettomana. Ongelmakohtia ovat myös olleet eri hoitomuotojen keskinäisen koordinaation puutteet sekä kitka hoidon jatkuvuudessa ja porrastamisessa.

    Useat pitkään huumeita käyttäneet voivat sekä fyysisesti että psyykkisesti huonosti. He eivät pysty ilman apua, hoitoa ja tukea siirtymään pois huumeiden käytön kyllästämästä alakulttuuristaan eivätkä elämään yhteiskunnan normien mukaisesti. Huumeongelman hoitamatta jättäminen tuo paitsi terveydellisiä ongelmia, myös yhteiskunnalle paljon kalliimmaksi tulevaa jatkuvaa epäsosiaalista käyttäytymistä. Sen vuoksi käyttäjän elämäntilanteeseen sopivan hoidon oikea-aikainen järjestäminen ja porrastaminen on sekä yksilön että yhteiskunnan, mutta myös talouden kannalta tärkeää.

    Suomessa ei huumeiden käyttäjien hoidossa saatuja hoitotuloksia ole juurikaan arvoitu. Ulkomaisiakin tutkimuksia on vähän ja ne ovat tuloksiltaan ristiriitaisia. Näkemykset hoidon tuloksellisuudesta vaihtelevat. Hoitomotivaation puute on tavallisin hoidon menestyksellisyyttä estävä tekijä. Erityisesti täydelliseen päihteettömyyteen pyrkivien hoito-ohjelmien tuloksellisuus onkin asetettu kyseenalaiseksi. Tutkimusten valossa on voitu todeta tehokkaiksi vain pitkät hoidot ns. terapeuttisissa yhteisöissä sekä metadonikorvaushoito valvotusti yhdistettynä psykososiaaliseen kuntoutukseen. Myönteiseen hoitotulokseen vaikuttavaksi tekijäksi on todettu myös psykiatristen sairauksien varhainen tunnistaminen. Pitkiin hoitojaksoihin sitoutuminen ilmentääkin hyvää hoitomotivaatiota. Hoidon tuloksellisuuden epävarmuudesta huolimatta lääketieteen etiikan mukaista on käyttää kaikkia käytettävissä olevia hoitokeinoja, jotka pidentävät elämää ja lievittävät inhimillistä kärsimystä.

    Huumeiden käyttäjien hoidolla on myös huumeiden kysyntää ja huumausainerikollisuutta ennaltaehkäisevä vaikutus. Aktiivinen käyttäjä yleensä myös myy aineita ja tekee usein myös muita rikoksia oman käyttönsä rahoittamiseksi. Jos hoidon ja muun tuen avulla saadaan rikos- ja huumeura katkaistua, sillä on myös merkittäviä taloudellisia vaikutuksia.

    Viimeksi huumausainelainsäädäntöä uudistettaessa otettiin rikoslain 50 luvun 7 §:ään säännöksiä toimenpiteistä luopumisesta. Yksi siinä mainituista perusteista jättää syyttämättä tai tuomitsematta on huumeiden käyttäjän sitoutuminen asianmukaiseen hoitoon.

    Hoidolla voidaan saavuttaa pysyviä tuloksia vaikeasti ongelmaisten auttamisessa ja irrottautumisessa huumemarkkinoilta. Tähän kontrollin keinoin ei yksilötasolla useinkaan ylletä. Repressiivisten keinojen merkitys on lähinnä yleisestävä ja tarjontaa rajoittava muttei yksilön riippuvuutta vähentävä. Tosin nuorten, käyttöään vasta aloittelevien kohdalla saattaa jo esimerkiksi poliisin esitutkintaan joutuminen vaikuttaa myös erityisestävästi ja johtaa huumeiden kokeilukäytön keskeytymiseen. Tällainen vaikutus on omiaan estämään nuorten ajautumista huumemaailmaan.

    Alkuun

    Sisällysluetteloon


    4.3.2 Hoitomenetelmiä

    Huumehoito alkaa tavallisesti vieroituksella. Eri päihdehuollon yksiköissä ja nuorten yksiköissä on mahdollista saada sekä vieroitushoitoa että kuntoutusta. Jotkut yksiköt ovat taas keskittyneet kuntoutukseen ja edellyttävät, että aineista vieroitus on tapahtunut muualla.

    Huumeriippuvaisten hoito tapahtuu maassamme sekä perus- että erityistasolla. Huumehoidon erikoishoitoyksiköitä ovat esimerkiksi ympäri maata sijoitetut A-klinikat ja nuorisoasemat. Pääkaupunkiseudulla on huumeriippuvuuden katkaisuun erikoistuneita hoitopaikkoja (esimerkiksi Helsingin Nuorisoasema, A-klinikat, Pellas, Hangonkatu) sekä Diakonissalaitoksen päivystyspoliklinikka (H-klinikka). Helsingin yliopiston keskussairaalan huumevieroitusyksikkö on maamme ainoa erityissairaanhoidon tason huumehoitopaikka. HYKS:n huumevieroitusyksikössä suunnitellaan potilaille osastokatkaisun aikana jatkoa varten jokin hoitolinjavaihtoehto. Tällaisia ovat esimerkiksi Kalliolan klinikoiden Kiskon pitkä terapeuttisessa yhteisössä tapahtuva hoito, Minnesota-mallin mukainen kuukauden kestävä myllyhoito tai hoito Järvenpään sosiaalisairaalassa, jossa hoidetaan ns. kaksoisdiagnoosipotilaita. Jatkohoidoksi voidaan valita myös avohoito tai laitoshoidon ja avohoidon yhdistelmä.

    Yhteisöhoito, terapeuttiset yhteisöt sekä yksilö- ja ryhmäterapia ovat maassamme eniten käytettyjä hoitomenetelmiä. Huumeriippuvaisten potilaiden raittiuden tukena toimivat myös oma-apuryhmät. Suomessa on annettu korvaushoitoa vaikeasti huumeriippuvaisille yksittäistapauksissa. Sekä 1970-luvulla että vuodesta 1995 alkaen on yksittäisiä potilaita valittu korvaushoitoon metadonin avulla. Tässä vaiheessa ohjelmassa on vain 5 helsinkiläistä potilasta. Muiden kuntien osalta hoito ei ole toteutunut tai on käytetty muuta lääkehoitoa. Helsingissä metadonihoitoon valinta on tapahtunut HYKS:n huumevieroitusyksikössä ja hoito toteutetaan Helsingin kaupungin Hesperian sairaalassa. Potilaat käyvät päivittäin poliklinikalla ottamassa metadoniannoksensa, ja päihteettömyyttä muiden aineiden osalta seurataan tarkasti. Hoitoon kuuluu olennaisena osana myös psykososiaalinen tuki ja kuntoutus varsinaisen lääketieteellisen hoidon ohella.

    Metadonihoidon on todettu vähentävän vaikeasti opioidiriippuvaisten sairastavuutta, kuolleisuutta ja rikollisuutta. Hyviä tuloksia on saatu maailmanlaajuisesti, eritoten Australiasta ja Ruotsista. Helsinkiin on tulevaisuudessa suunnitteilla metadonikorvaushoidon lisäksi metadonikatkaisuhoitoa yhdistettynä muuhun pitkäaikaiseen hoitoon ja kuntoutukseen.

    Toimikunnalle esitetyn käsityksen mukaan korvaava hoito tulee järjestää 100–150 uudelle potilaalle (ylilääkäri Antti Holopaisen kirje toimikunnalle). Kyseessä on vaikeasta opiaattiriippuvuudesta kärsiviä potilaita, joita ei muilla keinoilla ole yrityksistä huolimatta pystytty auttamaan. Kaikki hoito edellyttää menestyäkseen, että ihmisen omia voimavaroja vahvistetaan siten, että hän on halukas ja pystyvä ottamaan vastuuta elämästään. Huumeriippuvaisten kykyä pitää kiinni sopimuksistaan ja sitoutumuksistaan, joita he ovat esimerkiksi hoitohenkilökunnan kanssa tehneet tulisi vahvistaa. Vastuun ja vastavuoroisuuden tulee kuulua myös huumeiden käyttäjien elämään. Huumeriippuvaisia tulee tukea siihen, että he oppisivat hyväksymään velvollisuutensa muita ihmisiä kohtaan sivilisoituneen yhteiskunnan jäseninä. Päihteiden käyttö tai päihderiippuvuus ei oikeuta tekemään rikoksia tai aiheuttamaan häiriötä muille ihmisille.

    Huumehoidon osaamista on pyrittävä syventämään ja laajentamaan tutkimuksen ja opetuksen avulla maanlaajuisesti niin perusterveydenhuollossa kuin erikoissairaanhoidon piirissä. Hoitomenetelmien arvioinnissa on havaittavissa selviä puutteita. Hoidon kehittämiseksi tulee käynnistää projekteja, joiden tuloksellisuutta voidaan tieteellisin menetelmin arvioida.

    Alkuun

    Sisällysluetteloon


    4.3.3 Tartuntatautien leviämisen ehkäiseminen

    Suomessa on suonensisäisten huumausaineiden käyttäjien keskuudessa toistaiseksi todettu vain suhteellisen vähän HI-viruksen kantajia. Leviämismekanismit sekä käyttäjäpopulaaation riskitekijät tuntien terveydenhuollossa olisi syytä erityisesti kiinnittää huomiota tähän tulevaisuudessa ilmeisesti kasvavaan ryhmään. Erityisesti B- ja C-hepatiittivirusten on viime vuosina todettu levinneen nopeasti tässä käyttäjäryhmässä. Huolestuttavaa onkin, että useissa maissa on todettu HI-virusepidemian seuraavan hepatiittiepidemioita parin vuoden viiveellä.

    Huumausaineiden käyttäjän auttamisen ja tukemisen lisäksi myös muita yhteiskunnan jäseniä on suojeltava huumeiden käytön aiheuttamilta terveysriskeiltä ja haitoilta. Huumausaineiden käytön rangaistavuuden yleisestävän vaikutuksen korostamisen lisäksi tulisi käytöstä aiheutuvia yhteiskunnallisia ja yksilöllisiä haittoja pyrkiä ehkäisemään ja lievittämään.

    Suonensisäiseen huumeiden käyttöön läheisesti liittyvät HIV- ja hepatitis -tartunnat ovat kasvavia haittoja. Niiden ehkäisyssä käytetyillä toimintatavoilla on sekä terveyspoliittisia että huumausainepoliittisia ulottuvuuksia. Tietyn yleisyystason saavutettuaan suonensisäiseen huumeiden käyttöön liittyvät tartuntataudit saattavat yhä nopeammin levitä myös valtaväestöön sukupuolikontakteissa. Uhkaavia epidemioita on useimmissa länsimaissa pyritty ehkäisemään tai rajoittamaan turvaamalla puhtaiden käyttövälineiden saanti. Yksi tätä päämäärää tukeva keino on ruiskujen ja neulojen vaihto-ohjelmat. Tämänkaltaiset helposti toteutettavat interventiot tarjoavat mahdollisuuden kontaktin saamiseen sellaiseen käyttäjäväestöön, jota ei muuten tavoitettaisi. Käyttövälineiden vaihtojen yhteydessä tarjoutuu mahdollisuus antaa terveyskäyttäytymiseen liittyviä neuvoja ja ohjata hoitopalvelujen piiriin. Näin estetään myös likaisten käyttövälineiden jääminen ajelehtimaan puistoihin ja leikkipaikoille. Neulanvaihto-ohjelmia on käytössä useissa Euroopan maissa. Suomessakin tällaista ohjelmaa kokeillaan.

    Viranomaisten harjoittamaa käyttövälineiden jakamista on vastustettu sen takia, että käyttövälineiden jakaminen lainsäädännössä laittomaksi säänneltyyn toimintaan voidaan nähdä vastakkaisena käytön kriminalisointitavoitteiden kanssa. Tämä olisi omiaan murentamaan tiukkaa huumausainepoliittista linjaa ja saattaisi johtaa huumemyönteisten asenteiden yleistymiseen ja sitä tietä huumeiden käytön lisääntymiseen. Toisaalta ei ole olemassa mitään näyttöä siitä, että neulojen jakelu johtaisi huumeiden käytön aloittamiseen tai käytön lisääntymiseen. Huumeurat eivät juuri koskaan ala suonensisäisellä käytöllä.

    Näistä pohdinnoista huolimatta ei voida laiminlyödä tehokkaita toimia tartuntatautien leviämisen ehkäisemiseksi.

    Joissain maissa neulojenvaihto-ohjelmia on kokeiltu myös vankiloissa. Suomenkin vankiloissa on järjestetty mahdollisuus voimakkaitten puhdistusaineiden saamiseen.

    Alkuun

    Sisällysluetteloon


    4.3.4 Huumeiden käyttäjien tukeminen

    Silloinkin kun huumeiden käyttäjää ei saada motivoiduksi hoitoon tai hoito ei ole ollut tuloksellista, tulee huumeiden käyttäjille turvata mahdollisuudet ihmisarvoiseen elämään. Fyysisestä ja henkisestä hyvinvoinnista huolehtiminen toteuttaa perusoikeuksia ja luo edellytyksiä hoitoon motivoitumiselle. Asianmukaisten hoitopalvelujen lisäksi huumeiden käyttäjille tulee tarjota muutakin tukea vaikeuksistaan selviytymiseen. Pelkkä hoitopalvelujen lisääminen tai niiden laadun kehittäminen ei yksin ratkaise huumausaineiden käyttäjien ongelmia.

    Tuloksellinen tuki- ja hoitotyö edellyttää asiakkaalta omaa panosta. Ilman kiinnostusta omaa hyvinvointia kohtaan ja valmiutta edes yrittää ottaa vastuuta omasta elämästä hoidon ja tuen onnistumismahdollisuudet ovat huonot. Myönteisen yhteistyöilmapiirin luominen mahdollistaa myös huumeidenkäyttöä ehkäisevän tiedon jakamisen. Asiakkaan asemaan ja hyvinvointiin positiivisesti vaikuttavat tukitoimet parantavat hänen edellytyksiään sitoutua hoitoon ja tarjoavat samalla tilaisuuden motivoida häntä siihen. Samalla positiivinen ja tukeva kontakti huumeidenkäyttäjiin mahdollistaa heidän käyttäytymisensä ohjaamisen vähemmän tuhoisaan suuntaan, jolloin voidaan samalla vähentää muun muassa tartuntatautien leviämisriskejä.

    Huumeiden käyttäjien ja eri viranomaistahojen välisiä kosketuspintoja tulisi käyttää paremmin hyväksi. Esimerkiksi poliisin toimien yhteydessä käyttäjille voisi tarjota mahdollisuutta keskustella sosiaalityöntekijän kanssa, joka informoisi hoito- ja muista palveluista. Päiväkeskuksia, asumispalveluja ja muita tukimuotoja, jotka tarjoavat mahdollisuuksia muun muassa peseytymiseen, vaatetuksen puhdistamiseen ja ruuan laittoon, tulisi sijoittaa lähelle alueita, joissa tiedetään huono-osaisia huumeiden käyttäjiä oleilevan. Myös mahdollisuuksia asioiden hoitamiseen esimerkiksi puhelimitse olisi oltava tarjolla. Tämänkaltaisia palveluja voisivat kuntien lisäksi tarjota seurakunnat ja kansalaisjärjestöt.

    Päihdekierteen katkaisemisen lisäksi hoito- ja tukitoimien tulisi vahvistaa motivaatiota elämäntavan muuttamiseen. Rikollismaailmaan ja huumekulttuureihin kuuluvilla on vahva tietoisuus omasta valtaväestöstä poikkeavasta identiteetistä. Siitä irtautuminen on usein vaikeaa. Syrjäytymistä voidaan pyrkiä ehkäisemään myös sosiaalipoliittisin keinoin asuin- ja työoloja parantamalla. Huumeiden käyttäjien ja viranomaisten välisissä kontakteissa tulisi ottaa huomioon aivan perustason palvelujen saanti. Asunnon, työn ja koulutuksen lisäksi päivittäisen ravinnon saantiin, hygieniaan ja vaatetukseen tulisi kiinnittää huomiota.

    Rikolliseksi tai moniongelmaiseksi leimaantuminen yleensä syventää ja pahentaa sosiaalisia ja yksilöllisiä ongelmia ja kaventaa mahdollisuuksia työnsaantiin ja yhteiskuntaan sopeutumiseen. Rikosoikeudellinen rankaisujärjestelmä saattaa tässä mielessä pikemminkin ylläpitää ja syventää epäsosiaalisuutta kuin ehkäistä sitä.

    Yhteiskunnan marginaalissa elävien arvot eivät yleensä poikkea valtaväestön arvomaailmasta, tai ainakin ne palautuvat varsin sovinnaisiksi iän karttuessa ja uhman laantuessa. Siksi työ- ja harrastusmahdollisuuksien järjestäminen urautuneille rikoksentekijöille on erityisen tärkeää. Perusturvallisuuden - kuten asumisolojen - takaaminen on välttämätön edellytys elämän organisoitumiselle.

    Alkuun

    Sisällysluetteloon


    4.3.5 Hoitojärjestelmän arviointi ja sen kehittämistarpeet

    Suomalainen huumeidenkäyttäjien hoito on 1980-luvun puoliväliin saakka haluttu järjestää pääasiallisesti muun päihdehuollon yhteyteen. Perusteluna tälle on ollut muun muassa huumeidenkäyttäjillä yleinen alkoholin ja muiden päihteiden sekakäyttö sekä haluttomuus vahvistaa huumeiden käyttäjän identiteettiä ja alakulttuuria eriyttämällä huumehoito alkoholismin hoidosta. Suomalainen huumehoito on perinteisesti nojannut asiakkaan vapaaehtoiseen osallistumiseen. Mahdollisuus turvautua tahdosta riippumattomaan hoitoon on lainsäädännöllä rajattu tilanteisiin, joissa on kysymys hengenvaarasta tai vakavasta terveysvaarasta, muille aiheutuvasta vaarasta, lapsen terveyden tai kehityksen vakavasta vaarantumisesta tai mielenterveyden häiriöstä.

    Erikoistunut hoito on yleistynyt 1980-luvun loppupuolelta. Syitä tähän ovat hoidon tarpeessa olevien asiakkaiden runsaus ja erikoistuneen ammattiosaamisen tarve. Myös kansalaisjärjestöjen painostus on vaikuttanut. Samalla järjestöjen tuottamien huumehoitopalvelujen edullisuus on kiinnostanut kuntien saatua entistä paremmat mahdollisuudet valita ns. ostopalveluja julkisen palvelutuotannon sijaan, vaikka laatutaso ei aina ole vastannut kunnallisen yksikön tasoa. Erikoistuneen hoitojärjestelmän kehittyminen on käynnistynyt myös tiedotusvälineitten aktiivisuudesta nostaa esiin huumeongelmien kasvu ja hoitojärjestelmän puutteet. Erikoistuneen huumehoitojärjestelmän kehittyminen ei siten pohjaudu perusteelliseen tilannearvioon ja tarpeiden kartoittamiseen. Näin on myös muodostunut melko hajanainen huumehoitojärjestelmä. (Kinnunen & Lehto 1997)

    Suurimmat mahdollisuudet puuttua huumeiden ongelmakäyttöön ajoissa saadaan sosiaali- ja terveydenhuollon peruspalvelujen yhteydessä tehdyistä havainnoista. Näiden mahdollisuuksien hyödyntäminen edellyttää koulutusta, jolla parannetaan työntekijöiden valmiutta tunnistaa huumeongelma, ottaa se puheeksi ja ohjata tarkoituksenmukaisiin jatkotoimiin.

    Erikoistuneen huumehoidon kasvava osuus hoitojärjestelmässä on osoittautunut perustelluksi. Huumehoidon kehittämistä on syytä jatkaa erikoistuneiden palvelujen aseman turvaamiseksi. Samalla huumeiden käyttäjien erityistarpeiden huomioonottaminen kaikessa päihdehuollossa sekä sosiaali- ja terveydenhuollon peruspalveluissa on syytä varmistaa. Kategorisia ratkaisuja siitä, onko huumeiden ja alkoholin käyttäjiä hoidettava yhdessä vai erikseen tai mikä käytössä olevista menetelmistä ja lähestymistavoista on otettava huumehoidon lähtökohdaksi, ei ole syytä tehdä. Kaikessa päihdehoidossa on näet osoittautunut tärkeäksi löytää asiakkaan yksilöllisiin tarpeisiin ja käsityksiin soveltuva hoito. Siinä hoidon moninaisuudesta on etua.

    Huumehoidon kapasiteetti on valtakunnan tasolla arvioitu määrällisesti riittäväksi ja hoitoon pääsy kohtalaisen helpoksi pitkää laitoskuntoutusta lukuunottamatta (Kuussaari 1997). Erikoistuneen huumehoidon tulevaisuus riippuu kuntien mahdollisuuksista ja halukkuudesta kustantaa hoitoa. Lyhytaikainen perushoito on kunnille halvempaa, vaikka erikoistunut ja kalliimpi hoito olisi tehokkaampaa ja pitkällä aikavälillä edullisempaa. Vaara tuhlata säästämällä on tässä ilmeinen. Kuntien aktiivisempi varojen ohjaus huumeiden käyttäjien erikoistuneeseen hoitoon parantaisi hoidon tehoa ja säästäisi näin yhteiskunnalle huumeidenkäytöstä aiheutuvia kokonaiskustannuksia. Huumepotilaan asema suhteessa palveluista päättävään kuntaan ei monesta syystä ole vahva. Potilaan palvelutarpeita ei välttämättä oteta päätöksenteossa riittävästi huomioon. Sosiaalipalvelujen osalta ei ole vielä asiakkaan asemaa turvaavaa erityislainsäädäntöä, kuten terveydenhuollossa.

    Useilta paikkakunnilta puuttuu edelleen huumeiden käyttäjien ja yleisestikin tiedossa olevia ja helposti tavoitettavia yksiköitä, jotka erikoistuvat hoitotarpeen arviointiin, hoitoon ohjaukseen ja konsultointiin. Tällaisia yksiköitä, joihin asiakkaita voi lähettää konsultointia varten, voidaan pitää melkein välttämättöminä peruspalvelujen oikean suunnittelun ja asiantuntemuksen varmistamiseksi. Ne on rakennettava jo olemassa olevien instituutioiden yhteyteen eikä niitä varten pidä luoda uusia erillisorganisaatioita.

    Yksityisen asiakkaan näkökulmasta hoitojärjestelmän hajanaisuus synnyttää sekä päällekkäisyyttä että yhteyksien katkeamisia. Henkilö voi olla eri aikoina eri hoidontarjoajien asiakkaana ilman, että kukaan pitää hänen tilannettaan silmällä pitkäjänteisesti ja ottaa siitä vastuun. Tarvitaan huumehoitojärjestelmän eri toimijoiden välisen yhteistyön ja tiedonvaihdon nykyistä tehokkaampaa ja kattavampaa järjestämistä.

    Myös päihdehuollon henkilöstön kouluttaminen huumehoitoon on tärkeää. Esimerkiksi A-klinikkasäätiö ja HYKS ovatkin aloittaneet tehokkaan koulutuksen huumeasioihin. Alkoholiongelmiin saatua koulutusta ja niistä saatua kokemusta tulee täydentää erityisesti huumeisiin liittyvällä opetuksella.

    Alkuun

    Sisällysluetteloon


    4.4 Kontrollipoliittiset toimenpiteet

    4.4.1 Lainsäädäntö ja kansainväliset sopimukset

    Vuoden 1994 alussa huumausainerikosten rangaistussäännökset sijoitettiin rikoslain 50 lukuun. Samalla huumausainerikosten tunnusmerkistöjä täsmennettiin ja törkeän huumausainerikoksen vähimmäisrangaistusta korotettiin. Huumausainerikoksella tarkoitetaan huumausaineen laitonta valmistamista, maahantuontia, maastavientiä, kuljettamista, levittämistä, hallussapitoa ja käyttöä. Rangaistuksena huumausainerikoksesta voidaan tuomita sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.

    Huumausainerikos on törkeä, jos rikoksen kohteena on erittäin vaarallinen huumausaine tai ainetta on suuri määrä, rikoksella tavoitellaan huomattavaa taloudellista hyötyä, rikoksentekijä toimii järjestäytyneen ryhmän jäsenenä, rikoksella aiheutetaan usealle ihmiselle vakavaa terveyden tai hengen vaaraa tai levitetään huumausainetta häikäilemättömällä tavalla. Lisäksi vaaditaan, että rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä. Rangaistuksena törkeästä huumausainerikoksesta voidaan tuomita vankeuteen vähintään yhdeksi ja enintään kymmeneksi vuodeksi. Rikoslain 32 luvun kätkemisrikoksia koskevia säännöksiä muutettiin vuoden 1994 alusta lähtien siten, että niissä on kriminalisoitu toisaalta huumausainerikoksella saadun omaisuuden muuntaminen tai siirtäminen sen alkuperän salaamiseksi tai peittämiseksi ja toisaalta tällaisen omaisuuden todellisten ominaisuuksien salaaminen tai peittäminen sen alkuperästä tietoisena.

    Huumaus- ja psykotrooppisten aineiden kansainvälinen säätely muodostaa perustan, jolle kansallisen lainsäädännön on rakennuttava, vaikka se useissa suhteissa jättää huomattavaa kansallista liikkumavaraa. Suomea sitovat kansainväliset huumausainesopimukset ovat:

    1. YK:n huumausaineyleissopimus vuodelta 1961 täydennettynä lisäpöytäkirjalla vuodelta 1972. Tämä sopimus käsittelee erityisesti klassisia huumausaineita mukaan luettuna kannabis. Sopimusosapuolet tunnustavat YK:n toimivallan huumausaineiden valvontaa koskevissa kysymyksissä.

    2. YK:n psykotrooppisia aineita koskeva yleissopimus vuodelta 1971. Tämä sopimus koskee mm. uni- ja rauhoittavina lääkkeinä käytettäviä aineita. Sopimusosapuolet pitävät psykotrooppisten aineiden käytön rajoittamista laillisiin tarkoituksiin tarpeellisena.

    Vuosien 1961 ja 1971 yleissopimukset ovat ainekontrollisopimuksia. Olennaisinta sopimuksissa on kansainvälinen valvontajärjestelmä, jolla lueteltujen aineiden luvatonta tuotantoa, kauppaa ja käyttöä pyritään rajoittamaan. Huumausaineiden ja psykotrooppisten aineiden käytön lääkinnällisiin ja tieteellisiin tarkoituksiin todetaan olevan välttämätöntä. Niiden käyttöä tähän tarkoitukseen ei ole haluttu aiheettomasti rajoittaa. Lisäksi sopimukset eivät velvoita kokonaan kieltämään esimerkiksi kannabiksen, oopiumin ja eräiden hallusinogeenejen tuotantoa muihinkaan käyttötarkoituksiin. Kumpikaan sopimus ei velvoita säätämään käyttöä rangaistavaksi. Psykotrooppisia aineita koskeva yleissopimus ei velvoita kieltämään aineiden hallussapitoa, mihin sitä vastoin huumausaineyleissopimus velvoittaa. Huumausaineyleissopimusta on yleisesti tulkittu niin, ettei se sinänsä velvoita säätämään rangaistavaksi sopimuksen alaisten aineiden hallussapitoa omaan käyttöön. (Hallituksen esitys 1992)

    3. YK:n yleissopimus vuodelta 1988, joka käsittelee huumausaineiden ja psykotrooppisten aineiden laitonta kauppaa. Sopimus on korostetusti huumausainerikossopimus. Huumausainekauppaa koskevia kriminalisointivelvotteita on sopimuksessa kiristetty. Sopimuksen tavoitteena on tehostaa kansainvälistä yhteistyötä laittoman huumausainekaupan tukahduttamiseksi. Sopimus asettaa konfiskointivelvoitteet rikollisesta toiminnasta saadun hyödyn pois ottamiseksi ja velvoitteet kansainvälisestä oikeusavusta. Sopimus mahdollistaa suoran kansainvälisen yhteistyön maiden välillä. Uusina valvottavina aineina tähän sopimukseen on liitetty eräät huumausaineiden valmistuksessa käytettävät aineet. Huumausaineiden kysynnän rajoittamisen tärkeyttä korostetaan useassa yleissopimuksen kohdassa.

    Alkuun

    Sisällysluetteloon


    4.4.2 Poliisin toiminta

    Poliisin tehtävänä on, muun rikollisuuden ohella, huumausainerikosten ennalta estäminen, paljastaminen ja tutkinta (vrt. Poliisilaki 1 §). Poliisi, tulli ja rajavartiolaitos ovat huumetorjunnassa läheisessä yhteistyössä ja niillä on huumetorjuntaa varten myös pysyvä yhteistyöelin, huumausaineyhteistyöryhmä.

    Poliisin huumetorjuntastrategiassa painotetaan kolmea aluetta: kysynnän vähentämistä, tarjonnan vähentämistä ja rikoshyödyn poisottoa.

    Kysynnän vähentämiseen kuuluvat muun muassa toimet, joilla

    • tuetaan yleistä huumeiden vastaista asennoitumista,
    • estetään uusien käyttäjien rekrytoitumista,
    • tuetaan kokeilijoita ja vakiintuneita käyttäjiä huumeiden käytöstä luopumiseen,
    • vaikeutetaan käyttäjän ja tarjoajan kohtaamista sekä
    • ylläpidetään myös käyttöön liittyvää kiinnijäämisriskiä.

    Tarjonnan vähentämiseen kuuluvat muun muassa toimet, joilla

    • estetään huumausaineiden valmistaminen ja maahantuonti,
    • paljastetaan markkinoille ehtineet huumausaine-erät ja niiden haltijat,
    • paljastetaan laajoja valmistus-, maahantuonti- ja levitysorganisaatioita sekä
    • ylläpidetään korkeaa kiinnijäämisriskiä.

    Törkeän huumausainerikollisuuden torjunnassa merkittäviksi tavoitteiksi ovat muodostuneet rahanpesun estäminen sekä rikoshyödyn poisotto. Jos näissä toimissa onnistutaan hyvin, voidaan rajoittaa tai jopa ehkäistä rikollisuuden järjestäytymistä. Poliisin tulisi tämän vuoksi kiinnittää erityistä huomiota rahoittajiin, salakuljettajiin ja tukkukauppiaisiin.

    Poliisi osallistuu myös koulun antamaan oikeuskasvatukseen ja huumeiden käytön ehkäisyyn sekä tiedottaa laajasti huumeongelmasta ja sen piirteistä. Se on keskeinen tietolähde kun huumausaineongelmasta raportoidaan julkisuudessa. Poliisi on myös tuottanut ehkäisytyössä tarvittavaa materiaalia sekä aikuiskäyttöön että nuorille ja lapsille. Ehkäisevään työhön osallistuvat sekä nuorisopoliisitehtävissä toimivat että varsinaiset rikostutkijat.

    Huumausainerikoksissa ei tyypillisesti ole yksityistä uhria, joka ilmoittaisi teon poliisille. Rikokset tulevat ilmi ennen muuta poliisin ja tullin toiminnan tuloksena. Tutkinnan lähtökohta on usein myös eri tahoilta tulleita vihjetietoja. Huumausainerikoksia paljastuu yhä useammin myös poliisin suorittaman muun kuin huumausainevalvonnan, esimerkiksi tavanomaisen rikostutkinnan ja järjestyspoliisin suorittamien valvontatoimien yhteydessä. Ongelman tunnistamiseen ja havaitsemiseen tähtäävää koulutusta onkin pidetty tärkeänä huumevalvonnassa ja viranomaisten yhteistyössä.

    Viime vuosina kiinnostus hampun huumekasvatukseen on yleistynyt. Samalla on virinnyt kiinnostusta hampun hyötykasvatukseen kasvin hyvien kuitu- ja öljyominaisuuksien sekä EU:n tukimahdollisuuksien vuoksi. Hampun laajenevaa hyötykasvatusta tulee valvoa sellaisin menetelmin, että väärinkäyttö voidaan ehkäistä.

    Huumausaineiden salakuljetuksen ja kaupan paljastamisella pyritään takavarikoimaan aineet ennen niiden leviämistä käyttäjille. Kohdentamalla valvontaa siten, että erityisesti rikollisryhmien johtohahmot paljastuisivat ja joutuisivat syytteeseen, pyritään heikentämään huumemarkkinoiden toimintakykyä.

    Huumausainerikosten selvittäminen tapahtuu Suomessa paljolti kuulustelujen avulla hankittuun näyttöön huumemarkkinoiden verkoista ja ryhmäsuhteista. Suomessa huumausainerikostutkinnan voidaankin arvioida olevan "takapainotteisempaa" kuin monessa muussa Euroopan maassa. Rikostutkinnassa selvitetään jo tapahtuneita rikossarjoja sekä yksittäisten huumerikollisten ja rikollisryhmien tekemisiä ja keskinäisiä suhteita. Näin isojen rikosvyyhtien tutkiminen kuluttaa suuren osan resursseista.

    Tulevaisuuden poliisin huumausainetorjunnassa tulisi korostaa laaja-alaisen ja järjestäytyneen rikollisuuden vastaista toimintaa. Tämän tavoitteen toteuttamisessa on tiedustelutoiminnasta tullut yhä tärkeämpi huumerikollisuuden torjuntakeino. Kiinnijoutumisen riski ja rangaistuksen yleisestävä vaikutus tehoaa erityisesti juuri laskelmoivaan, taloudellista voittoa hakevaan rikollisuuteen. Tämäntyyppinen huumausainerikollisuus täyttää usein törkeän huumausainerikoksen tunnusmerkit, jossa rangaistustaso on korkea. Viime vuosina paljastuneissa erittäin laajoissa huumausainerikosketjuissa onkin toiminnan johtohahmoille annettu varsin ankaria vapausrangaistuksia.

    Huumausainerikostutkinnassa tiedonkeruun ja tiedustelun käyttö on nykyisessä tilanteessa saanut yhä suuremman merkityksen. Tähän tarkoitetut sekä tekniset että tutkinnalliset menetelmät ovat kehittyneet. Samalla lainsäädäntöä on täsmennetty poliisin toiminnan ja toimivallan selkeyttämiseksi. Maiden rajoja ylittävä järjestäytynyt ja ammattimainen rikollisuus vaatii pitkäjänteistä ja tehokasta valvontaa. Viime vuosina on törkeiden huumausainerikosten tutkinnassa käytetty hyväksi syylliseksi epäiltyjen teleliikenteen seuraamista. Vuoden 1995 kesäkuussa voimaantulleen pakkokeinolain muutoksen jälkeen ovat myös telekuuntelu ja tekninen tarkkailu olleet mahdollisia - joskin toistaiseksi vähän käytettyjä - tutkintakeinoja.

    Isoja aine-eriä on päässyt kulutukseen ja myyntiin ilman, että niitä olisi pystytty takavarikoimaan. Salakuljetuksen ja tukkukaupan ehkäisemiseksi on tiedon saannista markkinoiden tapahtumista tullut yhä tärkeämpi tutkintakeino. Euroopassa on melko yleisesti poliisille ja tullille annettu mahdollisuudet soluttautumiseen ja valeostoihin huumausainekaupassa. Näitä keinoja voidaan yleensä käyttää ainoastaan törkeiden huumausainerikosten tutkinnassa ja menetelmien käyttöä valvotaan tarkasti. Tärkeänä rajanvetona on pidetty sitä, että poliisi tai tulli eivät toiminnallaan saa provosoida tekijää rikokseen eivätkä aikaansaada sitä, että teko muuttuisi aiottua törkeämmäksi. Tullitoimintaa koskeva Dublin II -sopimuksen valmistelun yhteydessä on säännelty soluttautumisen siirtymisestä rajojen yli, ja Schengen -sopimuksessa säännellään salaisen valvonnan siirtymisestä sisäisten rajojen yli. Myös Suomessa pohditaan soluttautumisen ja valeostojen käyttämisen mahdollisuutta rikostutkinnassa.

    Huumausainerikoksiin liittyvien todisteiden hankkiminen on hyvin ongelmallista. Törkeän huumausainerikollisuuden yleistyessä ja ammattimaistuessa Suomessakin on todistusarvoista näyttöä esittäneitä henkilöitä uhattu ja painostettu. Tilanne ei ole pitkän päälle kestävä, ellei valtiovalta voi taata todistajien ja viranomaisten avustajina toimineiden henkilöiden turvallisuutta. Euroopan Unionissa on hyväksytty äskettäin kaksi päätöslauselmaa, jotka kehottavat jäsenmaita parantamaan kansainvälisen järjestäytyneen rikollisuuden selvittämisedellytyksiä. Toinen ohjelma koskee rikosasiassa todistamaan ryhtyvän henkilön suojelun kehittämistä ja toinen rikosasiassa apuna olleen henkilön suojelua. Molempien päätöslauselmien täytäntöönpano on myös Suomen osalta ajankohtainen erityisesti törkeän kansainvälisen huumausainerikollisuuden torjumiseksi.

    Taloudelliseen hyötyyn tähtäävistä huumausainerikoksissa tuomituilla on joissakin tapauksissa havaittu olevan omaisuutta, jota voidaan epäillä rikollisin keinoin hankituksi, vaikka tätä ei pystytäkään osoittamaan. Tällaista omaisuutta ei nykyisen lainsäädännön perusteella voida tuomita menetetyksi. Lisäksi menetetyksi tuomitun varallisuuden konfiskointi epäonnistuu usein. Onkin tutkittava, miten rikoshyödyn poisottamista voidaan tehostaa ja omaisuuden salaamista esimerkiksi valesiirroin (ns. bulvaanien avulla) vaikeuttaa. EU:n jäsenmaista Isossa-Britanniassa on rahanpesulainsäädännössä käytössä ns. käänteinen todistustaakka, jossa rikoksesta tuomitun velvollisuutena on todistaa, että hänen varansa eivät ole rikollisin keinoin hankittuja.

    Suomessa huumausainelainsäädäntö kieltää rangaistuksen uhalla huumausaineiden maahantuonnin ja levittämisen lisäksi myös huumausaineiden käytön ja hallussapidon. Huumeiden käytön kriminalisoinnin tarkoituksena on yleisestävän ja huumausaineille kielteisen suhtautumisen luominen yhteiskunnan jäsenissä. Lisäksi poliisin pyrkimyksenä on tehdä huumausaineen ostajan ja myyjän kohtaaminen vaikeaksi ja riskialttiiksi sekä estää yleisessä tiedossa olevien kauppapaikkojen muodostuminen.

    Avoimet huumausainemarkkinat ovat maassamme olleet harvinaisia. Huumausainekauppaa käydään yleensä yksityisasunnoissa. Lähinnä ulkomailta saatujen kokemusten valossa on voitu todeta, että huumausaineiden helppo saatavuus ja julkisen käytön yleisyys heikentävät yleisen järjestyksen ja turvallisuuden tasoa. Kansalaiset odottavat poliisin toimia erityisesti sellaisilla seuduilla, joissa esiintyy huumeiden julkista käyttöä ja kaupittelua. Suomessa poliisin tuleekin estää paikallisten huumeiden välityspisteiden syntyminen. Tämä edellyttää paikkakunnan huumeiden kuljetusväylien ja hankintapaikkojen tuntemusta. Samalla poliisin tehtävänä on toiminnallaan estää huumeiden tarjonta julkisilla paikoilla. Myös sellaisten ravintoloiden, tanssipaikkojen ja kahviloiden syntyminen tulisi estää, joissa avoimesti käytetään huumausaineita. Tämänkaltaisella toiminnalla voidaan samalla ehkäistä uusien nuorisoryhmien rekrytoitumista huumausainemarkkinoille. Useilla paikkakunnilla onkin käynnistynyt eri viranomaisten välistä verkostoyhteistyötä, jolla on pyritty erityisesti estämään nuorten rikosuran alkaminen.

    Poliisi on joutunut sijoittamaan käytössään olevia resursseja törkeän huumerikollisuuden torjuntaan, jolloin niitä on jäänyt katuvalvontaan poliisin haluamaa vähemmän. Huumeiden käytön yleistyessä muutkin kuin erityiskoulutuksen saaneet kontrolliviranomaiset käyttävät työaikaansa huumeasioiden hoitamiseen.

    Poliisi on viime vuosina käynnistänyt eri pakkakunnilla kokeiluprojekteina lähipoliisi -toimintamallia. Malli on valittu lähivuosien toimintamalliksi vakavan rikollisuuden torjunnan ohella. Lähipoliisitoiminnassa paikkakunnan rikollisuusongelmaan paneudutaan ongelmalähtöisesti analysoimalla paikkakunnan rikollisuusongelmaa poliisin hallussa olevan tiedon lisäksi muiden keskeisten viranomaisten yhteistyöllä. Tavoitteena on suunnata poliisin ja muiden viranomaisten toimenpiteitä yhteisesti tunnistettuihin rikollisuusongelmiin. Toiminnalla pyritään erityisesti nuorten rikollisuusongelmien paljastamiseen ja ennalta estämiseen. Poliisin käsityksen mukaan lähipoliisitoiminnalla voidaan vaikuttaa myös paikkakunnan huumerikosongelmaan sitä ehkäisevästi.

    Suomi on etnisesti ja kulttuurisesti hyvin yhtenäinen maa. Ulkomaalaisten osuus väestöstä on pieni eikä heidän kulttuurisilla päihdetottumuksillaan ole ollut merkittävää vaikutusta Suomen huumausainetilanteeseen. Tilanne saattaa kuitenkin muuttua koko Euroopan ja erityisesti Suomen lähialueiden pahentuneen huumausainetilanteen vuoksi. Tämä kehitys edellyttää kansallista ja kansainvälistä yhteistoimintaa viranomaisten kesken.

    Kansainvälistä yhteistyötä huumausainerikosten torjunnassa tapahtuu useissa eri organisaatioissa ja yhteistyöverkostoissa. PTN (Polis och tull i Norden mot narkotika), Interpol, Europol, DEA (USA:n Drug Enforcement Agency) sekä Viron ja Venäjän suunnalla tapahtuva yhteistyö voidaan mainita näistä tärkeimpinä.

    Alkuun

    Sisällysluetteloon


    4.4.3 Tullin toiminta

    Tullilaitoksen tehtävät huumausainekontrollissa ovat huumausainerikosten estäminen ja paljastaminen maahantuonnin, viennin ja kauttakuljetuksen yhteydessä sekä esitutkintaviranomaisena näiden huumausainerikosten tutkinta. Tullilaitos valvoo myös huumausainelain ja -asetuksen mukaista lupamenettelyn noudattamista sekä lääkeaineiden ja hormonien maahantuontia niitä koskevien säädösten perusteella. Siten tullilaitoksen rooli huumausainekontrollissa on pääasiassa näiden aineiden tarjonnan estämistä ja tähän liittyvien toimien kohdistamista ulkomaanliikenteeseen. Tullilaitoksen tehtävänä on myös salakuljetusyritysten yhteydessä paljastuneiden huumausainerikosten sekä niihin liittyvien rahanpesurikosten esitutkinta.

    Huumausainerikosten torjunnalla on merkittävä osuus tullilaitoksen toiminnan painopistealueena. Tullilaitoksen palveluksessa on tähän toimintaan erikoistuneita henkilöitä. Huumausaineasioilla on merkittävä osuus myös ulkomaille sijoitettujen tulliyhdysmiesten toiminnassa.

    Tullilaitos pyrkii estämään erityisesti ammattimaisen ja järjestäytyneen huumausaineiden salakuljetuksen. Tällä tavalla voidaan parhaiten estää huumausaineiden leviäminen maahamme. Valtaosa takavarikoista on tehty eteläisen ja lounaisen tullipiirin matkustajaliikenteessä. Tullin strategian mukaisesti salakuljetusyrityksiä paljastamalla pystytään ehkäisemään aineiden jakaantuminen pienempiin eriin, joiden saaminen pois markkinoilta on erittäin vaikeaa jos mahdollistakaan. Siten tarjonnan ehkäisemisellä on suuri merkitys myös kysynnän rajoittamisessa. Tullin toiminta painottuu huumausainerikosketjun alkupäähän, kun poliisi taas joutuu usein selvittämään jälkikäteen jo tapahtuneita rikoksia ja rikossarjoja, joissa esiintyneitä huumeita on jo myyty eteenpäin ja kulutettu.

    Viime vuosina tullilaitos on korostanut eri tiedonkeruujärjestelmien tärkeyttä rajavalvonnassa. Valvonnan kohdentaminen tiedustelutoiminnan avulla ennalta analysoituihin riskikohteisiin on tullut erityisen tärkeäksi EU-jäsenyyden myötä. Uudessa tilanteessa tulliviranomaisilla on mahdollisuus vain erityisistä syistä kohdistaa EU:n sisäliikenteessä tarkastustoimia matkustajiin ja kulkuneuvoihin. Huumekuriirien paljastaminen pistokokein tai yleisvalvonnalla on tämän vuoksi tullut entistä vaikeammaksi. Muun muassa tästä syystä tullilaitokseen on perustettu erillinen tiedusteluorganisaatio. Sen tehtävänä on huumeiden liikkumista koskevien tietojen kerääminen, analysointi ja välittäminen. Samalla kansainvälistä tietojenvaihtoyhteistyötä on kehitetty. Erityisesti Venäjän ja Baltian maiden kansalaisten matkustamisen helpottuminen ja näistä suunnista tapahtuvan salakuljetuksen lisääntyminen on korostanut ulkorajojen valvonnan tarvetta. Kansallinen viranomaisyhteistyö sekä kansainvälinen yhteistyö Pohjoismaiden, Itämeren alueen maiden ja Euroopan yhteisöjen maiden välillä korostuu yhtenä tärkeimpänä keinona vastata valvonnan kasvaneisiin haasteisiin.

    Lainsäädännön muutoksilla on viime vuosina parannettu tullilaitoksen toimintaedellytyksiä. Tällaisia parannuksia ovat telekuuntelua ja -valvontaa sekä teknistä tarkkailua koskevat säännökset pakkokeinolaissa, tullilain säännökset teknisestä valvonnasta, tarkkailusta ja teknisestä tarkkailusta sekä kansainvälisestä oikeusavusta rikosasioissa annetun lain tutkintakeinojen käyttöä koskevat valtuudet. EU:n useat hankkeet sekä jäsenvaltioiden valmistelemat uudet sopimukset tulevat edelleenkin tehostamaan kansainvälistä yhteistyötä. Lisäksi yhteistoiminta yksityisen sektorin ja kansalaisten kanssa suunnitteilla tai tekeillä olevien rikosten paljastamiseksi on osoittautunut tuloksekkaaksi. Esimerkiksi tullin vihjepuhelimeen tulee vuosittain n. 350-400 valvonnan kannalta hyödyllistä soittoa.

    Huumausainepolitiikan yhtenä keskeisenä tavoitteena on takavarikoida nykyistäkin enemmän huumausaineita rajoilla ja samalla estää huumausainerikoksista aiheutuvia yhteiskunnallisia ja sosiaalisia haittoja sekä niistä aiheutuvaa rikollisuutta. Siksi rajavalvontaan tulee edelleen panostaa sekä henkilö- että laiteresursseja kehittämällä.

    Alkuun

    Sisällysluetteloon


    4.4.4 Oikeuslaitoksen toiminta

    Samoin kuin tullin ja poliisin toiminnassa on huumausainerikollisuuden kasvu lisännyt paineita tuomioistuimissakin. Huumausainerikoksista annettujen tuomioitten määrä on noussut koko 90-luvun ajan. Vuonna 1995 annettiin 3 252 tuomiota, kun vuonna 1990 tuomioitten määrä oli vielä 1094 (Tilastokeskus 1996). Tuomituista huumausainerangaistuksista on viime vuosina 15 - 20 % ollut ehdottomia vankeusrangaistuksia. Ehdollisten vankeusrangaistusten osuus on ollut 10 -11 % ja sakkorangaistusten osuus 69-75 % annetuissa tuomioissa. Eri rangaistuslajien suhteelliset osuudet ovat pysyneet melko samanlaisina.

    Vankeusrangaistusten pituudet ovat vaihdelleet muutamasta kuukaudesta useisiin vuosiin. Pisimmät rangaistukset ovat tulleet yleensä törkeistä huumausaineiden salakuljetusrikoksista. Vuosina 1987 - 93 näistä rikoksista on annettu keskimäärin noin kolmen vuoden pituiset vankeusrangaistukset. Vuonna 1994 oli huumausainerikoksista saatujen vankeusrangaistusten keskiarvo 4,3 kuukautta ja törkeistä huumausainerikoksista saatujen 27,4 kuukautta. (Aho 1996). Rangaistuksien pituuksia tarkasteltaessa on huomautettava, että ne on laskettu vain sellaisista tuomioista, joissa esiintyy yksi rikos. Viime vuosina paljastuneissa laajoissa huumausainerikosketjuissa on päätekijöille annettu varsin ankaria, 12 vuotta ylittäviäkin rangaistuksia.

    Huumausainerikosten törkeyden arviointi tuomioistuimissa on vaihdellut 1970-luvulta lähtien. Vaikka kyseessä onkin teon kokonaisarvio, ovat käsitellyn huumausaineen laatu ja määrä olleet tärkeitä tekijöitä rikoksen vakavuutta määritettäessä. Törkeän huumerikoksen alaraja oli 1970-luvulla hasiksen kyseessä ollessa 800 - 1000 grammaa, 1980-luvun tiukennuksen jälkeen noin 500 grammaa ja viime aikoina jälleen noin kilo. Heroiinissa raja on vaihdellut muutamasta grammasta pariinkymmeneen grammaan.

    Huumausainerikoksien käsittelyyn tuomioistuimissa liittyy joitakin erityispiirteitä muihin rikoslajeihin verrattuna. Yksi tällainen piirre on näyttökynnys. Näytön hankkiminen on huumausainerikoksissa moniin muihin rikoslajeihin verrattuna hankalaa. Näyttö rikoksesta perustuu usein omaan tai kanssarikollisen kertomukseen. Poliisikuulustelulla on ratkaiseva merkitys huumausainerikoksia selvitettäessä. Rikostutkinnan takapainotteisuus saattaa osaltaan vaikuttaa siihen, ettei pitäviä todisteita aina ole saatavilla asianosaiskertomusten tueksi. Näyttökynnyksen onkin sanottu olevan huumausainerikoksissa jonkin verran alhaisempi kuin muissa rikoslajeissa. Muissa rikoslajeissa pystytään selvemmin tukeutumaan objektiivisiin todisteisiin, jolloin asianosaisten kertomuksissa mahdollisesti esiintyvät ristiriidat vähemmän vaarantavat tuomioistuinten mahdollisuuksia objektiiviseen tarkasteluun näyttökysymyksissä.

    Huumausainerikokset ovat usein laajoja ja tuomioistuimille hankalia hahmottaa. Samaan tuomiokertaan kytkeytyy useita henkilöitä ja useita rikoksia. Syytettyinä on varsin usein sosiaalisesti huono-osaisia huumausaineiden käyttäjiä. Julkisilla paikoilla huumeita myyvät ja käyttävät sekä runsaasti muita rikoksia tekevät tulevat muita todennäköisemmin poliisin tietoon. Niinpä huumausainejutuissa onkin melko tyypillistä, että joku ryhmän jäsenistä kertoo yksityiskohtaisesti tapahtumien kulusta. Tunnustuksia tulee eri syistä melko runsaasti. Ei ole harvinaista, että esitutkinnassa annettu kertomus tapahtumien kulusta perutaan tuomioistuinkäsittelyssä.

    Rangaistuksen tulee olla oikeassa suhteessa tekijän syyllisyyteen, teon vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen sekä niihin olosuhteisiin, joiden vallitessa rikollinen teko on tehty. Näyttöongelmien vuoksi saattaa huumausainerikosten syyteharkinnassa ja tuomitsemiskäytännössä korostua kuitenkin huumausaineen laatu, määrä ja tekijän rikollisen menneisyys.

    Yksi syyttämis- ja tuomioistuinkäytännössä merkille pantava seikka on toimenpiteistä luopumisen vähäinen käyttö huumausainerikoksissa. Vertaamalla vuoden 1972 huumausainelain ja vuoden 1994 rikoslain huumausainesäännösten esitöitä oikeuskäytäntöön paljastuu, ettei lainsäädännön alkuperäinen tarkoitus ole toteutunut. Molempien säädösten esitöiden mukaan tarkoituksena on ollut jättää pelkkään huumausaineiden käyttöön ja siihen läheisesti liittyneisiin rikoksiin syyllistyneet pääsääntöisesti tuomitsematta. Kuitenkin huumausainerikoksista tuomitsematta jätettyjen osuus on laskenut 70-luvun alkupuolen 15 - 30 %:ta muutamaan prosenttiin (2 % vuonna 1994). Lukumääräisesti näitä päätöksiä on 90-luvulla tehty vain 8:sta 57:än vuodessa.

    Mahdollisuutta jättää syyttämättä huumausainerikoksista on myös käytetty vähän, noin 4-6 %:ssa poliisin tietoon tulleista huumausainerikoksista vuosina 1991-95. Lukumääräisesti tapaukset ovat lisääntyneet vuodesta 1991, jolloin niitä oli 103, vuoteen 1995, jolloin oli 336 vastaavaa päätöstä. Näistä syyttämättäjättämispäätöksistä 120 tehtiin rikoslain uuden 50 luvun 7 §:n perusteella, jossa on erityinen säännös toimenpiteistä luopumisesta. Syyttämättä jättäminen on kuitenkin suhteellisesti vähentynyt vuodesta 1992 vuoteen 1995, sillä poliisin tietoon tulleiden huumausainerikosten määrä on kasvanut voimakkaasti. Syyttämättä jättämisessä on ilmeisesti myös melko selviä alueellisia eroavaisuuksia.

    Lainsäätäjän tarkoitus ilmenee lain esitöistä, joista keskeinen on hallituksen esitys (tässä HE 180/1992vp). Vuoden 1994 huumausainelakia valmisteltaessa johtavana periaatteena oli pyrkimys puuttua nimenomaan ammattimaiseen ja järjestäytyneeseen huumausainerikollisuuteen. Huumausaineen käytölle lainsäätäjän tarkoitus oli luoda rangaistavuus, jolla korostettiin huumausaineiden periaatteellista paheksumista ja sitä kautta tehokasta yleisestävää vaikutusta. Lainsäätäjän pyrkimyksenä oli julkisten huumemarkkinoiden syntymisen ehkäiseminen. Itse käyttäjiä ei varsinaisesti haluttu rangaista.

    Rikoslain huumausainerikoksia koskevaan lukuun otettiin erityinen toimenpiteistä luopumispykälä (RL 50:7) täydentämään rikoslainsäädännön yleisiä säännöksiä. Hallituksen esityksessä sanotaan: "Pelkän käytön ja siihen välttämättä liittyvän hallussapidon perusteella ei syytteitä tulisi yleensä ajaa eikä rangaistuksia tuomita." Esityksen mukaan tämä koskee myös omaan käyttöön tarkoitettua huumausaineen maahantuontia, hallussapitoa ja valmistusta. Tyypillisiksi rankaisematta ja syyttämättä jätettäviksi tapauksiksi hallituksen esitys nimeää yksin kotona tapahtuvan huumausaineen käytön sekä muutaman vakiokäyttäjän yhteisen käytön kotioloissa. Yleisen lainkuuliaisuuden ylläpitäminen edellyttää, että toimenpiteistä ei luovuta, kun huumausaineiden käyttö on julkista tavalla, joka on omiaan johdattamaan muitakin käyttämään niitä. Esimerkkeinä mainitaan julkinen käyttö musiikkifestivaaleilla ja televisiolähetyksessä.

    Toinen RL 50 luvun 7 §:ään sisältyvä peruste toimenpiteistä luopumiselle on tekijän hakeutuminen sosiaali- ja terveysviranomaisten hyväksymään hoitoon. Tilastotietoa ei ole käytettävissä siitä, monessako tapauksessa tätä perustetta on sovellettu. Toimikunnassa kuultujen asiantuntijoiden antamien lausuntojen valossa tätä mahdollisuutta on toistaiseksi käytetty erittäin harvoin jos lainkaan.

    Suuri osa syyttäjälle tulevista huumausainerikosasioista liittyy suoraan huumausaineiden omaan käyttöön. Vuonna 1994 Helsingissä kirjatuista rikosilmoituksista kerätyn otoksen (n=125) perusteella voidaan arvioida 82 %:n rikosilmoituksista koskevan huumausaineiden hankkimista, käyttöä tai hallussapitoa. Hallussapitorikoksissa tehdyissä takavarikoissa valtaosa oli niin pieniä, että huumeiden voitiin arvioida olevan omaan käyttöön. (Kinnunen 1996, 30-35) Keskusrikospoliisin julkaisemissa valtakunnallisissa tilastoissa ns. käyttäjärikosten osuus huumausainerikollisuudessa oli 62 % vuonna 1995 (Kinnunen 1997). Nämä tapaukset ovat menneet poikkeuksetta syyteharkintaan, ja koska toimenpiteistä luopumispäätöksiä on tehty erittäin harvoin, on niistä mitä ilmeisemmin annettu sakkorangaistuksia tai ehdollisia vankeusrangaistuksia.

    Edellisen perusteella voidaan päätellä, että oikeuskäytäntö on muodostunut tiukemmaksi kuin eduskunta on edellyttänyt. Säännöksiä toimenpiteistä luopumisesta ei ole lievien rikosten kohdalla riittävästi käytetty. Rikoslain 50 luvun 7 §:n säännösten sisältöä, siten kun se ilmenee lain esitöistä, ei ilmeisesti tunneta riittävän hyvin.

    Syy hoitoperusteella toimenpiteistä luopumisen vähäisyyteen on todennäköisesti ollut yhteistyön ja tietojen vaihdon puute palvelujärjestelmän ja oikeuslaitoksen välillä. Siten esimerkiksi hoidon mahdollisuudesta rangaistuksen vaihtoehtona ei ole tiedotettu riittävästi syyttäjille ja tuomioistuimille.

    Alkuun

    Sisällysluetteloon


    4.5 Arvioita kansallisten toimenpiteiden tuloksista

    Suomen huumausainepoliittiset linjaukset ovat olleet sidoksissa yhteiskunnallisiin perusratkaisuihimme. Pohjoismaisen hyvinvointivaltiossa julkisen vallan velvollisuudeksi on katsottu asukkaiden turvallisuuden ja hyvinvoinnin takaaminen. Kaikilla on katsottu olevan oikeus saada tukea ja hoitoa taloudellisesta asemasta ja ongelmien syistä riippumatta. Huumeiden käyttäjien saama tuki ja turva on siten perustunut ensisijaisesti yleisiin sosiaali- ja terveyspalveluihin.

    Tulevaisuus voi kuitenkin näyttää toisenlaiselta. Sosiaalipolitiikassa on 1990-luvulla kuntien talouden supistumisen vuoksi ajauduttu yhä selvemmin rahoitusjärjestelmien muutospaineisiin. Sosiaaliset turvaverkot ovat monin osin rapistuneet. Julkista rahoitusta on karsittu ja kunnat ovat tulleet yhä haluttomimmiksi esimerkiksi myöntämään maksusitoumuksia huumeiden käyttäjien hoidon turvaamiseksi. Valtion taloudessa ei uusia leikkauksia enää ole tiedossa, mutta kuntien taloudelliset näkymät ovat lyhyen nousukauden jälkeen huonontuneet.

    Huumausainetilanteen kannalta rahoitusjärjestelmissä tapahtunut muutos saattaa aiheuttaa vaikeita ongelmia. Huono-osaisuuden lisääntyminen ja syventyminen todennäköisesti lisää päihteiden käytön ongelmallisuutta ja sen seurausten vakavuutta. Syrjäytyminen saa yhä moniulotteisempia piirteitä. Perustoimentulo, asumispalvelut, riittävä perusterveydenhoito jne. ovat välttämättömiä edellytyksiä päihteiden käytön hillitsemiseen tähtäävässä työssä. Huumeiden ja lääkkeiden väärinkäyttöongelmat tulevat siirtämään kasvavia paineita sosiaali- terveydenhuollon peruspalvelujen järjestämiselle. Käytön yleistyminen ja tarjonnan kasvu lisäävät huumausaineiden käyttäjien määrää yhä useammalla palvelusektorilla. Sen vuoksi päihdealan tuntemusta tulee lisätä ja syventää peruspalveluista vastaavien ammattikoulutuksessa. Sosiaali- ja terveyspalveluissa mutta myös opetustoiminnassa huumetyön osaamisesta ja sen menetelmien tuntemisesta tulee tehdä osa ammatillisuutta.

    Yksilön kehitystä tukeva ehkäisy on halvin ja tehokkain huumeongelmien sosiaalipoliittinen torjuntakeino. On ehkäistävä syrjäytymistä ja tuettava nuorten sijoittumista yhteiskuntaan hyvin valmiuksin ja perustelluin tulevaisuudenodotuksin.

    Valistus tavoittaa kaikki nuorisoryhmät varsin kattavasti. Riittävä koulutus ja tiedotus on jatkossakin turvattava. Tällä sektorilla tärkein tehtävä on huume- ja päihdevalistuksen sisällön kehittäminen. Valistuksen on oltava totuudellista ja sen on vastattava nuorten omia elämänkokemuksia. Tasokas valistus tukee nuorten itsenäistä ajattelu- ja toimintakykyä sekä elämänhallintaa. Tässä on välttämätöntä käynnistää ja tukea tutkimus- ja kokeiluhankkeita sekä tuottaa nykyistä vaikuttavampia valistusprojekteja ja huumetietoaineistoa.

    Nuorten lähiympäristössään kohtaamien aikuisten keskinäisen yhteydenpidon lisääminen on vielä paljolti käyttämätön voimavara sekä päihteiden käytön ehkäisyssä että ongelmien ja haittojen minimoimisessa.

    Ellei huumehoitoon panosteta voimakkaasti, jäävät tehdyt toimenpiteet tehottomiksi. Hoidon on oltava pitkäjänteistä. Halvat ja nopeat hoitomuodot eivät näennäisestä taloudellisuudestaan huolimatta ole aina järkeviä tai tehokkaita. Kustannukset ovat joka tapauksessa edessä, ja mitä varhaisemmassa vaiheessa tilanteeseen tartutaan, sen taloudellisempaa se on.

    Suomalainen huumehoito on perinteisesti nojannut asiakkaan vapaaehtoiseen osallistumiseen. Mahdollisuus turvautua tahdosta riippumattomaan hoitoon on lainsäädännöllä rajattu tilanteisiin, joissa on kysymys hengenvaarasta tai vakavasta terveysvaarasta, muille aiheutuvasta vaarasta, lapsen terveyden tai kehityksen vakavasta vaarantumisesta tai mielenterveyden häiriöstä. Tästä vapaaehtoisuuden periaatteesta ei tulevaisuudessakaan ole syytä luopua. Toisaalta tahdosta riippumatonta laitoshoitoa ei tulisi jättää käyttämättä silloin kun se on lain mukaan perusteltua. Jatkuvan ja pitkäaikaisen hoidon järjestäminen tahdosta riippumattomana toimenpiteenä on harvoin perusteltua. Sitä vastoin sen käyttämistä kriittisissä tilanteissa voidaan pitää paitsi tehokkaana myös eettisesti perusteltuna keinona mahdollistaa hoidon aloittaminen ja herättää hoitomotivaatio.

    Huumausainepolitiikan lähtökohdat ovat olleet tiukkoja ja lainsäädäntöä on toteutettu johdonmukaisesti. Valitut huumausainepoliittiset perusratkaisut ovat mitä ilmeisemmin olleet käytön yleisyyteen nähden sopivia ja vastanneet väestön enemmistön näkemyksiä järkevästä asioiden hoidosta. Omaksuttu huumausainepolitiikka vastaa edelleen tarpeitamme, eikä perusteita suunnanmuutoksille ole.

    Tällä hetkellä huumeiden kysyntä on yhä mittavampaa ja huumausainekaupasta saadut voitot suurenevat. Markkinoille ilmaantuu jatkuvasti uusia yrittäjiä edellisten paljastuttua. Huumausainetilanteen kehitys vaikuttaa olevan melko riippumatonta yhteiskunnan toimista. Tämän vuoksi huumausainepolitiikan suunnittelussa ja toimeenpanossa tulisi aina verrata haittojen ja torjuntaan sijoitettujen voimavarojen välistä hyötysuhdetta.

    Lainsäädäntö ja sen toimeenpano on korostanut kansainvälisten huumausainesopimusten noudattamista. Lisäksi huumeiden käyttöön on otettu kansainvälisesti katsoen tiukka linja. Lievienkin huumausainerikosten rankaisemisella on katsottu olevan huumeiden käyttöä ehkäisevä vaikutus. Huumausainerikoksista annettujen rangaistusten taso on Suomessa kuitenkin pysynyt maltillisena ja yhteiskunnalliseen vahingollisuuteen nähden järkevästi suhteutettuna.

    Tästä havainnosta riippumatta syyteharkinnassa ja tuomioistuimissa tapahtuva lain soveltaminen huumeiden käyttöön ja siihen liittyviin rikoksiin on tiukentunut 1980-luvulta lähtien. Kehitys ei ole vastannut voimassa olevassa laissa ja sen esitöissä ilmenevää tarkoitusta jättää tavanomaiset käyttörikokset rankaisematta. Myöskään lainsäätäjän pyrkimys edistää hoitoon hakeutumista ei ole toteutunut.

    Huumausaineiden käytön kiellon tarkoitus rikoslaissa on 1) osoittaa huumausaineiden käytön paheksuttavuus 2) estää huumausaineiden käytön leviäminen julkisesta käytöstä saatujen esimerkkien välityksellä 3) vaikeuttaa huumausaineiden levittämistä ja kauppaa sekä 4) helpottaa vakavien huumausainerikosten paljastamista ja tutkintaa.

    Näistä syistä huumausaineiden käyttö on perusteltua pitää edelleen kiellettynä. Käytännössä kieltonormin tavoitteet kuitenkin täyttyvät, vaikka sovellettaisiin rikoslain säännöstä toimenpiteistä luopumisesta siinä laajuudessa kuin lainsäätäjä on tarkoittanut. Monasti riittäväksi seuraukseksi on voitu katsoa kiinni jääminen ja esitutkintaan joutuminen (vrt. keskusrikospoliisi 1996). Poliisikuulustelu, huumausaineiden takavarikoiminen, syyteharkinta ja mahdollinen oikeuskäsittely riittävät tällöin usein vahvistamaan vallitsevaa ja toivottua huumekielteistä asenneilmapiiriä.

    Huumeiden käytön yleistyminen ja laittoman maahantuonnin helpottuminen asettavat huumausainepolitiikalle uusia vaatimuksia. Lisäksi mielipideilmastossa saattaa tapahtua nopeita ja suuriakin muutoksia ulkomaisten mielipidevirtausten levitessä yhä suoremmin mm. tietoverkkojen välityksellä.

    Vakiintuneen väärinkäyttäjäjoukon ongelmat vakavoituvat. Uusia vaatimuksia huumausainepolitiikalle asettaa myös Euroopan yhdentyminen. Tulevaisuudessa on mahdollisesti otettava entistä tarkemmin huomioon muiden Euroopan maiden tekemät huumausainepoliittiset ratkaisut. Olemme myös tulleet entista alttiimmiksi muissa Euroopan maissa tapahtuville huumausainetilanteen muutoksille.

    Tärkeä huumausaineiden tarjonnan ehkäisyn strateginen päämäärä on pitää Suomi huumekaupan kannalta mahdollisimman kiinnostamattomana maana. Huumeiden salakuljetuksen ja kaupan kiinnijäämisriskin pitäminen korkealla edellyttää valvontaresurssien turvaamista ja toimintavaltuuksien ajan tasalla pitämistä. Samalla on kuitenkin pidettävä huoli siitä, että käytössä olevat kontrollikeinot pysyvät oikeusvaltion toiminnan ja perusoikeuksien kannalta hyväksyttävinä.

    Tulevaisuuden huumausainepolitiikassa tulisi erityisesti korostaa laajan ja järjestäytyneen rikollisuuden vastaista toimintaa. Törkeän huumausainerikollisuuden torjunnassa yhdeksi merkittäväksi tavoitteeksi on muodostunut rikoshyödyn poisotto sekä ns. rahanpesun estäminen. Jos näissä toimissa onnistutaan hyvin, voidaan järjestäytyneen rikollisuuden muodostumista rajoittaa ja ehkäistä. Tavoite on tärkeä myös siksi, että huumausainekaupalla on todettu olevan merkittävä omaisuus- ja talousrikollisuutta lisäävä ja organisoiva vaikutus. Tämän vuoksi tulisi kiinnittää erityistä huomiota rahoittajiin, salakuljettajiin ja tukkukauppiaisiin. Oleellista poliisin ja tullin tässä tarkoitetulle toiminnalle on rikoksen paljastumisen todennäköisyys. Rangaistuksen yleisestävä vaikutus tehoaa etupäässä juuri laskelmoivaan, taloudellista voittoa hakevaan rikollisuuteen. Tämäntyyppinen huumausainerikollisuus täyttää usein törkeän huumausainerikoksen tunnusmerkit, jossa rangaistustaso on korkea.

    Alkuun

    Sisällysluetteloon