Kuntoutuksen tavoitteena on kuntoutuminen. Kuntoutumisen näkökulmasta kuntoutus
voidaan määritellä ihmisen tai ihmisen ja ympäristön muutosprosessiksi, jonka
tavoitteena on toimintakyvyn, itsenäisen selviytymisen, hyvinvoinnin ja työllisyyden
edistäminen. Kuntoutus on suunnitelmallista ja monialaista, usein pitkäjänteistä
toimintaa, jonka tavoitteena on auttaa kuntoutujaa hallitsemaan elämäntilanteensa.
Kuntoutus eroaa tavanomaisesta hoidosta ja huollosta monialaisuutensa ja menetelmiensä
vuoksi. Hoidon ja kuntoutuksen raja ei kuitenkaan ole kaikissa tilanteissa selvä eikä
sitä ole aina tarpeen vetääkään.
Kuntoutujan oma osallisuus kuntoutusprosessissa ja vaikuttaminen ympäristöön ovat
tämän päivän kuntoutuksen ydinkysymyksiä. Kuntoutus on saamassa yhä enemmän
psykososiaalisia ja sosiaalisia ulottuvuuksia.
Kuntoutuspalvelut ja -etuudet määräytyvät vuodelta 1991 peräisin olevan
kuntoutuslainsäädännön (604-628/1991) perusteella, jossa määritellään eri
viranomaisten ja organisaatioiden lakisääteiset kuntoutustehtävät. Sosiaali- ja
terveydenhuollon, sosiaalivakuutuksen ja työhallinnon lakisääteinen kuntoutus perustuu
todettuun oireeseen, sairauteen, vajaakuntoisuuteen tai vammaan. Kuntoutuksen perusteiksi
on alettu vähitellen katsoa myös työkyvyn heikkenemisen tai vakavan sosiaalisen
syrjäytymisen uhka.
Lakisääteisen kuntoutuksen ulkopuolelle jää monia ennaltaehkäiseviä
toimenpiteitä, kuten terveyden edistäminen, toimintakykyä yleisesti ylläpitävät
toimenpiteet tai ympäristön edellytyksiin vaikuttaminen, niin tärkeitä kuin ne ovatkin
kuntoutumisen kannalta. Tässä selonteossa tuodaan kuitenkin esille myös näitä
kuntoutuksen rajapintoja, esimerkiksi työterveyshuoltoa, työkykyä ylläpitävää
toimintaa, työsuojelua sekä vapaaehtois- ja harrastustoimintaa. Näistä aiheutuvia
kustannuksia ei kuitenkaan ole laskettu mukaan kuntoutusmenoihin.