6. Kuntoutuksen toimeenpano
6.1 Järjestämis- ja rahoitusvastuu
Suomalaisessa kuntoutusjärjestelmässä vastuu kuntoutuksen järjestämisestä
jakautuu monelle eri taholle. Sosiaali- ja terveydenhuollolla, sosiaalivakuutuksella ja
työhallinnolla on jokaisella omat kuntoutustehtävänsä. Vuoden 1991
kuntoutuslainsäädännön jälkeen ei ole tapahtunut merkittäviä muutoksia eri
viranomaisten järjestämis- ja rahoitusvastuussa. Työnjakoa on kuitenkin pyritty
selkeyttämään eri vastuutahojen välisin neuvotteluin ja sopimuksin. Esimerkiksi
työeläkelaitosten ja Kansaneläkelaitoksen yhteiset toimeenpano-ohjeet työelämässä
olevien ammatillisesta kuntoutuksesta sekä työeläkejärjestelmän tehostunut
kuntoutustoiminta ovat selkeyttäneet käytäntöjä, nopeuttaneet kuntoutujan
ohjautumista oikeiden palvelujen piiriin ja myös lisänneet työeläkejärjestelmän
osuutta ammatillisessa kuntoutuksessa.
Kuntoutusta järjestetään lakisääteisenä ja harkinnanvaraisena. Lakisääteinen
kuntoutus voi olla järjestäjää erityisesti velvoittava, jolloin on järjestettävä
palvelut kaikille, jotka täyttävät lain asettamat ehdot. Tästä esimerkkejä ovat
Kansaneläkelaitoksen järjestämä ammatillinen kuntoutus ja vaikeavammaisten
lääkinnällinen kuntoutus, tapaturma- ja liikennevakuutus- ja sotilasvammalain
perusteella järjestettävä kuntoutus sekä eräät vammaispalvelut.
Lakisääteisiä, mutta käytettävissä olevista voimavaroista riippuvia ovat edellä
mainittuja vammaispalveluja lukuun ottamatta kaikki muu sosiaali- ja terveydenhuollon
kuntoutus, peruskoulun erityisopetus, ammatillinen erityisopetus ja työhallinnon
ammatillinen kuntoutus. Kuntoutujien määrä ja kuntoutuksen laajuus riippuu siitä,
kuinka paljon määrärahoja kunta tai valtio on osoittanut alalle ja miten määrärahat
jakautuvat asianomaisen hallinnonalan sisällä. Kansaneläkelaitoksen harkinnanvaraisen
kuntoutuksen ja rintamaveteraanien kuntoutuksen määrärahat osoitetaan vuosittain
valtion tulo- ja menoarviossa. Työeläkejärjestelmän kuntoutus on lakisääteistä,
mutta harkinnanvaraista, jolloin työeläkelaitosten harkinnassa on päättää siitä,
kenelle kuntoutusta korvataan.
Monitoimijaisessa järjestelmässä on tärkeää, että jokaisen osapuolen varat
riittävät sille säädettyjen tehtävien hoitamiseen. Muutokset yhdessä
järjestelmässä lisäävät helposti kustannuspainetta toisessa. Kansaneläkelaitoksen
kustannukset vaikeavammaisten lääkinnällisestä kuntoutuksesta ovat 1990-luvulla
moninkertaistuneet, osittain kunnallisen terveydenhuollon säästötoimenpiteistä
johtuen. Esimerkkejä on päinvastaisestakin: työeläkejärjestelmän panostus
ammatilliseen kuntoutukseen on vähentänyt Kansaneläkelaitoksen ammatillisen
kuntoutuksen menoja.
Kuntoutujan kannalta katsottuna pitäisi kuntoutusprosessin olla mahdollisimman selkeä
ja ymmärrettävä. Asioiden siirrot, viivytykset, katkot tai päällekkäisyydet
hidastavat ja hankaloittavat kuntoutusprosessia ja lisäävät myös kustannuksia.
6.2 Terveydenhuollon kuntoutustehtävä
Eduskunta on kantanut erityistä huolta kunnallisen terveydenhuollon kuntoutuksen
voimavarojen riittävyydestä. Sairaaloiden ja terveyskeskusten kuntoutusmenot ovat
syvimpien lamavuosien notkahdusta lukuun ottamatta kasvaneet koko 1990-luvun ajan.
Vuosittainen kasvu 1997-2000 oli 3 - 4%. Reaalinen kasvu oli kuitenkin vain noin yhden
prosentin verran vuodessa. Osuus kuntoutuksen kokonaismenoista on hieman pienentynyt.
Kuntoutuspalvelujen tuottamisen lisäksi terveydenhuolto toimii tärkeänä linkkinä
muiden tuottaman kuntoutuksen käynnistymisessä ja kuntoutuksen seurannassa.
Terveydenhuollon yksikkö tai ammattihenkilö on usein kuntoutustarpeen ensimmäinen
havaitsija, kuntoutusaloitteen tekijä ja koko kuntoutusprosessin ohjaaja. Työ- ja
toimintakyvyn arvioimiseksi ja kuntoutuksen tarpeen selvittämiseksi tarvitaan usein
perusterveydenhuollon tai erikoissairaanhoidon tutkimuksia. Terveydenhuollossa tehty
kuntoutussuunnitelma voi olla toisen viranomaisen rahoittaman kuntoutuksen edellytys,
kuten esimerkiksi Kansaneläkelaitoksen korvaamassa vaikeavammaisten lääkinnällisessä
kuntoutuksessa ja rintamaveteraanien kuntoutuksessa.
Apuvälinepalvelut ovat osa terveydenhuollon kuntoutustehtävää ja niiden
kustannukset sisältyvät terveydenhuollon kuntoutusmenoihin. Apuvälinepalvelut ovat
pääosin kunnallisen terveydenhuollon vastuulla. Apuvälineiden saatavuudesta tehtiin
vuonna 2000 selvitys, jossa verrattiin vuosien 1994 ja 1999 tilannetta. Selvitys osoitti,
että apuvälineiden hankintaan käytettiin kunnallisessa terveydenhuollossa 32 miljoonaa
euroa (190 miljoonaa markkaa), joka vastasi reaalisesti vuoden 1992 tasoa. Apuvälineiden
saatavuus ja käytännöt niiden antamisessa vaihtelivat suuresti eri alueiden ja eri
kuntien välillä. Selvityksen mukaan apuvälineiden saatavuutta heikensivät eniten
apuvälinepalvelujen pienet määrärahat.
Selvitys osoitti myös, että tarvitaan valtakunnallisia linjauksia
apuvälinepalvelujen yhdenmukaistamiseksi. Sosiaali- ja terveysministeriö on
käynnistänyt apuvälinepalvelujen laatusuosituksen valmistelut yhteistyössä muun
muassa Stakesin ja Suomen Kuntaliiton kanssa. Laatusuositukset valmistuvat vuonna 2003.
Valtioneuvoston niin sanottuun tulevaisuuspakettiin sisältyy vanhusten ja vammaisten
itsenäisen suoriutumisen edistämistä koskeva hanke. ITSE-hankkeen tavoitteena on
lisätä sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstön ja palvelujen käyttäjien osaamista
asumiseen ja kommunikointiin liittyvässä uudessa teknologiassa. Lisäksi kehitetään
alueellisia asiantuntijaverkostoja, palvelumalleja ja toimintakäytäntöjä. ITSE-
hankkeeseen on varattu noin 2 225 000 euroa vuosille 2001-2003. Hanke toteutetaan 18
alueellisena osahankkeena, joissa on mukana lähes 400 kuntaa.
6.3 Henkilöstön koulutus
Kuntoutuksessa toimii suuri joukko ammatillisesti eriytyvän koulutuksen saaneita
henkilöitä. Moniammatillisuus on kuntoutukselle tunnusomaista.
Sosiaali- ja terveysalan henkilöstön koulutuksessa on 1990-luvun lopulla ja
2000-luvun alussa tehty merkittäviä rakenteellisia ja sisällöllisiä muutoksia.
Ammatillisesta peruskoulutuksesta valmistuvien lähihoitajien koulutus on vuonna 1999
pidennetty kolmivuotiseksi. Samassa yhteydessä on koulutukseen lisätty kuntoutuksen
koulutusohjelma.
Ammattikorkeakoulut ovat yhtenäistäneet ja täsmentäneet koulutusohjelmista
valmistuvien osaamisvaatimuksia vuonna 2001, jolloin kuntoutusta koskevan koulutuksen
osalta sisältöä tarkistettiin niin kuntoutukseen erikoistavissa ammattiryhmissä kuin
sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstön koulutuksessa laajemminkin.
Ammattikorkeakouluissa on myös aloitettu uutena koulutuksena kuntoutusohjauksen ja
-suunnittelun koulutusohjelma, josta valmistuu kuntoutuksen ohjaajia.
Opetusministeriö on vuosille 2002-2003 osoittanut määrärahan monitieteisen
kuntoutuksen tutkimus- ja koulutusyksikön perustamiseen Oulun yliopiston
lääketieteellisen ja Lapin yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan vetovastuulla.
Molempiin yliopistoihin on perustettu osa-aikaiset kuntoutuksen professorin virat
kehittämisen ajaksi. Tarkoituksena on laajentaa yhteistyö koskemaan laajemminkin
yliopistosektoria.
Lääkäreiden erityispätevyysohjelmiin on hyväksytty kuntoutuksen erityispätevyys.
Psykologien, puheterapeuttien ja sosiaalityöntekijöiden koulutuksessa on lisätty
kuntoutussisältöistä opetusta ja myös kuntoutukseen erikoistavaa opetusta.
Usean avoimen yliopiston toimesta järjestetään säännöllisesti kuntoutuksen 15
opintoviikon täydennyskoulutusta sosiaali- ja terveysalan ammattihenkilöstölle.