STM

Monisteita 2002:7

23.05.2002


NÄKÖKULMIA MIELENTERVEYSKUNTOUTUKSEEN

ISBN 952-00-1153-6
ISSN 1236-200X

6 MIELENTERVEYSKUNTOUTUKSEN TOIMINTAMUOTOJEN JA PERUSRAKENTEIDEN KEHITTÄMINEN

6.1 Asiantuntijaryhmän kartoitus mielenterveyskuntoutuskentästä

Asiantuntijaryhmän toimeksiantona oli tehdä yhteenveto mielenterveyskuntoutuksen toimijoista, toimintamuodoista, tarjolla olevista palveluista ja niiden kattavuudesta. Palvelukenttä on hyvin laaja ja kuntien, kuntayhtymien sekä sairaanhoitopiirien muodostamat palvelujärjestelmät mielenterveysongelmien hoidossa ja kuntoutuksessa ovat eri puolella Suomea erilaisia. Mielenterveyskuntoutus on joissakin kunnissa terveyskeskuksen järjestämää toimintaa, toisissa sairaanhoitopiirin, ja kolmansissa julkisin varoin rahoitetut säätiöt ovat keskeisiä palveluntuottajia. Myös sisällöllisesti mielenterveyskuntoutuksen muodot vaihtelevat, samoin resurssit. (ks. myös Mielenterveyskuntoutus…1998.)

Mielenterveyskuntoutuksen toteutumisesta ja kattavuudesta terveydenhuollossa ja sosiaalitoimessa on tilastojen perusteella vaikea saada kokonaiskuvaa. Arviointia vaikeuttaa se, että ei ole olemassa yhtenäistä, helposti saatavilla olevaa tietoa. Käsitteenä kuntoutus on tulkinnanvarainen ja kuntoutuksen erottaminen hoidosta on sopimuksenvaraista. Kuntoutus on toisaalta palveluja, toisaalta useiden ammattiryhmien työhön kuuluva työote, jota on vaikea kuvata tilastojen avulla. Erikoissairaanhoidon eri kuntoutustoimintamuotojen paikallisten sovellutusten kuvaaminen ja niiden kattavuuden tutkiminen tulisi asiantuntijaryhmän mielestä tapahtua esimerkiksi Stakesin toimesta.

Kansaneläkelaitoksen osuus mielenterveysongelmaisten kuntoutuksessa on vuosi vuodelta kasvanut. Vuonna 2000 Kansaneläkelaitoksen järjestämään kuntoutukseen osallistui kaikkiaan noin 15 000 henkilöä (n. 20 % kaikista kuntoutujista) varsinaisen psyykkisen sairauden perusteella. Näistä noin 3 000 oli ammatillisessa kuntoutuksessa, noin 2 700 vaikeavammaisten lääkinnällisessä kuntoutuksessa ja noin 9 200 harkinnanvaraisessa kuntoutuksessa, josta valtaosa oli yksilökohtaista terapiaa. (Liitteet 4 ja 5.) Kansaneläkelaitos rahoittaa kolme neljäsosaa koko maan psykoterapiasta osana kuntoutustoimintaansa. Tarkempia tietoja Kansaneläkelaitoksen järjestämästä mielenterveyskuntoutuksesta on saatavissa Kansaneläkelaitokselta itseltään.

Yksityiskohtaista selvitystä mielenterveyskuntoutuksen toimijoista ja palveluista ei ollut mahdollista tehdä asiantuntijaryhmän aikataululla. Asiantuntijaryhmä pyrki kuitenkin keräämään esimerkinomaisesti tietoja toimijoista, toimintamuodoista, palveluista ja niiden kattavuudesta kartoittaakseen mielenterveyskuntoutuksen kentän kokonaiskuvaa.

Mielenterveyskuntoutuspalveluissa on erotettavissa:

  1. erityiskuntoutusmuodot, jolloin pääasiallinen kuntoutustarve on mielenterveysongelma
  2. muu kuntoutus/muut työmuodot, joilla on merkitystä mielenterveyskuntoutuksen kannalta (työelämässä ja sinne palaamassa oleville, uupumisen ehkäisyyn ja jaksamisen ylläpitämiseen).

Jaotellut muodot eivät sulje toisiaan pois, esimerkiksi ammatillinen kuntoutus voi olla molemmissa. Myös ne muut toimintamuodot ja palvelut, joilla oli merkitystä mielenterveyden kannalta haluttiin ottaa mukaan tarkasteluun, koska ne palvelevat erityiskuntoutusmuotojen lisänä suurta joukkoa potentiaalisia mielenterveyskuntoutuksen asiakkaita ja erityiskuntoutuksen ulkopuolella olevia kuntoutujia.

Palveluiden kattavuuden ja laajuuden täsmällisten lukujen keräämisen sijaan kartoitusta pyrittiin suuntaamaan enemmän arviointiin sekä suuntaa antavien tietojen keräämiseen. Tietoja kerättiin muun muassa toimintamuotojen ja palveluiden arvioidusta merkityksestä mielenterveyskuntoutuksen kannalta, toimintamuotojen tarpeellisuudesta sekä kehittämis- ja laajentamiskelpoisuudesta. Tietoja hankittiin suurimmaksi osaksi asiantuntijaryhmän jäseniltä ja internetistä, josta löytyy paljon tietoa järjestöjen ja yhdistysten tarjoamista palveluista. Yksityiskohtaisia tietoja palveluiden ja toimintamuotojen kokonaiskentästä, määristä, sisällöistä, painotuksista ja intensiivisyydestä ei saatu. Tietojen kerääminen toi esiin varsinkin avohoidon kuntouttavien tukimuotojen, palveluiden ja toimintamuotojen nimitysten ja määrittelyiden moninaisuuden. Määrittelyiden selkiyttämisessä asiantuntijaryhmä toivoo jatkotyöskentelyä.

Kerättyjen tietojen avulla voi hahmottaa muun muassa mielenterveyskuntoutuksen erilaisia toimijoita, toimintamuotoja ja kuntoutumisprosessin tukemistapoja. Tietoja pyrittiin keräämään eri puolilta Suomea, mutta Etelä-Suomesta oli saatavilla enemmän tietoa. Jo tällainen pienimuotoinen kartoitus toi esiin sen, että mielenterveyskuntoutuksessa on varsin paljon erilaisten järjestöjen, yhdistysten ja yksityisten palveluntuottajien toimintaa. Näyttää siltä, että ainakin isoimmilla järjestöillä on toimintaa eri puolilla maata, lisäksi on alueellisia ja paikallisia toimijoita. Yhdistykset, järjestöt ja yksityiset palveluntuottajat saavat rahoituksensa niin RAY:ltä kuin kunniltakin. Ne myös toimivat yhteistyössä kuntien ja sairaanhoitopiirien kanssa ja kuntoutujat kulkevat erilaisia ’yhdysreittejä’ pitkin julkisista palveluista yksityisiin ja toisin päin. Näistä yhdysreiteistä ja kuntoutujien kuntoutumisprosessin toteutumismahdollisuuksista ei ole paljon tietoa. Myöskään yhteistyöstä, sen toimivuudesta tai työn- ja vastuunjaosta ei ole kartoitettua tietoa.

Palveluntuottajilla on paljon erilaista kehittämistoimintaa, hankkeita ja projekteja uusien toimintamuotojen ja käytäntöjen kehittämiseksi. Monet hankkeet ovat osoittautuneet hyvin tarpeellisiksi sekä kehittämis- ja laajentamiskelpoisiksi. Määräaikaisten projektien ongelmana on kuitenkin usein jatkumattomuus, lyhytjänteisyys, vaihtuvat työntekijät ja palvelukentän hajanaisuus. RAY on selvittänyt ja arvioinut avustettuja kuntoutuksen kehittämisprojekteja (Laine 2001). Kuntoutustoiminnan projekteissa painottuu toiminnan reaktiivisuus (projekteista 74 %), toisin sanoen tiedostettuja ja havaittuja ongelmia pyritään ratkaisemaan projektien avulla. Suurimmassa osassa projekteja on keskitytty ylläpitävään ja korjaavaan kuntoutukseen ja reaktiivisissa projekteissa korostuu sosiaali- ja terveysjärjestöjen kuntoutustoimintaprojektien järjestelmää ylläpitävä luonne. Lisäksi projektien avulla on täydennetty ja paikkailtu julkisen palvelujärjestelmän jättämiä aukkoja. Kolmannen sektorin palveluihin on paljolti tukeuduttu muun muassa asumisessa, työssä ja päivätoiminnassa. Viime vuosikymmenien muutokset mielenterveyskuntoutuspalvelurakenteessa heijastuvat sekä potilaiden että heidän omaistensakin kuormittuneisuuden kasvamisena. (Lähteenlahti 2001.)

Mielekäs elämä -selvityksen (2000) mukaan kunnat voivat olla palveluiltaan hyvinkin eri tasoisia, resurssit, palveluvalikoimat ja palvelujen saatavuus vaihtelevat, kuten myös kuntoutusketjujen ja yhteistoimintamallien olemassaolo (muiden viranomaisten tai järjestöjen kanssa), joustavuus, nopeus sekä jatkuvuus. Mahdollisia toimintamuotoja kunnallisessa terveydenhuollossa kuvataan seuraavaksi Helsingin kaupungilta saatujen tietojen perusteella:

Ns. varhaiskuntoutus psykiatriassa tapahtuu pääosin erikoissairaanhoidossa. Vaikeiden mielenterveyshäiriöiden moniammatillinen alkututkimus, joka sisältäisi myös toimintakyvyn arvion, on riittämättömästi toteutettu. Tätä tutkimusta voidaan tehdä sairaaloiden osastoilla ja poliklinikoilla, mutta myös avohoidossa. Kuopiossa ja Turussa alkututkimus sisältää myös vaativia neuropsykologisia ja aivojen kuvantamistutkimuksia.

Sairausuran akuuttivaiheen jälkeen keskeinen toimintamuoto on hoito- ja kuntoutussuunnitelma, joita tehdään paljon, mutta jotka voisivat enemmän perustua toimintakyvyn selvittämiseen ja laaja-alaisempaan yhteistyökumppaneiden etsintään esimerkiksi kolmannen sektorin piiristä.

Suomalaisessa järjestelmässä case manager -toiminta rakentuu erikoissairaanhoidon resurssien varaan, vastuuhenkilöinä ovat useimmiten psykiatriset hoitajat tai sosiaalityöntekijät psykiatrisessa avohoidossa. Esimerkiksi amerikkalaisiin järjestelmiin verrattuna case managementin kattavuus on hyvä ja sen ulkopuolelle jää lähinnä moniongelmaisia, maahanmuuttajia ja toisaalta vain yksityissektorin piirissä hoidettuja henkilöitä. Tutkimusten mukaan case management on hoidon ja kuntoutuksen vaikuttavuuden kannalta erittäin tärkeää.

Kuntoutustutkimuksia ja kuntoutustarveselvityksiä tehdään erityisissä kuntoutusyksiköissä Jorvissa sekä Helsingin Keskitetyssä kuntoutuspsykiatriassa. Toiminta ei ole laajaa, mutta uuden tietotaidon moniammatillinen soveltaminen näyttää hyvin lupaavalta.

Sosiaalisten taitojen harjoittamista tehdään laajasti toimintaterapian piirissä, yleisimmin ryhmämuotoisesti. Kehitystavoitteena on ulkomailla kehitettyjen strukturoitujen ja asteittaiseen oppimiseen perustuvien social skills -ohjelmien soveltaminen Suomessa. Muun muassa interpersoonallisen vuorovaikutuksen harjoittelemiseen on tarvetta.

Toimintaterapiaan saattaa liittyä päivätoimintakeskustoimintaa. Esimerkiksi Imatralla on tällä alueella hyvin järjestettyä monipuolista, ammatilliseen kuntoutukseen saumattomasti liittyvää ja kolmannen sektorin kanssa yhteistyötä tekevää toimintaa.

Ammatillinen kuntoutus psykiatrisen erikoissairaanhoidon piirissä on laiminlyöty alue. Monista suurista sairaaloista työtoimintaa on eri syistä vähennetty.

Perheille annettavaa psykoedukaatiotoimintaa tarjotaan paikoitellen avohoidon työryhmien toimesta. Todennäköisesti vain pieni vähemmistö psykoosipotilaiden perheistä pääsee osallistumaan tähän hoitoon, joka on vaikuttavuustutkimuksissa saanut sangen hyvää näyttöä tehostaan.

Skitsofreniapotilaiden oireidenhallintakursseja on pidetty potilasryhmille jo yli kymmenen vuotta, aluksi Jorvissa. Tämä kuntoutusmuoto on myös vaikuttavaksi osoitettua ja sen tulisi sisältyä kaikkialla skitsofreniapotilaiden tavanomaiseen hoitoon.

Helsingin Keskitetty kuntoutuspsykiatria tarjoaa laajan valikoiman oireidenhallintakursseja eri potilasryhmille, skitsofrenian lisäksi myös kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastaville, ahdistushäiriöpotilaille ja pakko-oireisille. Ryhmäkuntoutuksen kysyntä ylittää tällä hetkellä suuresti tarjonnan.

Helsingin ja Jorvin lisäksi suuria, erityistason kuntoutukseen omistettuja yksiköitä on muun muassa Turussa ja Moisiossa. Kuntoutuspoliklinikoiden perustaminen on näyttänyt hyvältä tavalta lisätä kuntoutuksen asemaa ja henkilöstön ammatillisia valmiuksia.

Psykiatrisen sairaalahoidon piirissä on varsin laajalti perustettu kuntoutusosastoja, joiden tehtävänä on valmentaa pitkään sairaalassa olleita potilaita avohoitoon muun muassa arkielämisen taitoja harjoittamalla. Vaihtelua on siinä, kuinka strukturoitua toiminnan sisältö on, missä määrin tehdään objektiivista tilan arviointia, kuinka hyvälle tietotaitopohjalle perustuu sosiaalisten taitojen harjoittaminen (social skills training). Käyttäytymisterapeuttisen koulutuksen saaneita työntekijöitä on maassamme vähän. Vaihtelua on myös siinä, kuinka hyvin sairaalakuntoutus on integroitu avohoidossa tapahtuvaan kuntoutukseen.

Asumiskuntoutuksen alalla suurin kehittämistarve lienee kotikuntoutuksessa, jota varten esimerkiksi Helsingissä on useissa psykiatrian yksiköissä perustettu erityisiä kotikäyntejä tekeviä työryhmiä.Ympärivuorokautista tukea antavia kuntoutuskoteja ajallisesti rajoitettua asumistaitojen kehittämisjaksoa varten olisi suurissa kaupungeissa ehkä tarpeeksi, mikäli kotikuntoutusta ja palveluasuntoja sairautensa vaikeasti invalidisoimille olisi tarpeeksi. Helsingissä toteutetaan parhaillaan laajaa palveluasuntojen rakentamissuunnitelmaa.
Suuri ongelma on nuorten ja päihdeongelmaisten potilaiden asumiskuntoutuksen järjestämisessä.

Psykoterapian suhteen tarvitaan tarjolla olevan hoitomuotovalikoiman laajentamista varsinkin sellaisiin, esimerkiksi depressiota varten laadittuihin spesifisiin terapiamuotoihin, joiden vaikuttavuudesta on luotettavaa näyttöä; lisäksi tarvitaan terapiamuotojen valintaan parempaa tutkimusta ja parempaa taitoa.

Asiantuntijaryhmä ehdottaa, että eri sektoreiden, erityisesti julkisen sektorin, koko maan mielenterveyskuntoutuspalveluiden tarjonnasta tehdään selvitys. Myös alueellisia tietoja on tärkeää kerätä. Lisäksi on tarpeen arvioida sitä, mitä palveluja kuntoutujalähtöisesti tarkasteltuna olisi hyvä hankkia yhteistyönä tai ostopalveluina kolmannelta sektorilta tai yksityisiltä palveluntuottajilta. Yhteistyöllä ja kokonaissuunnittelulla voidaan toimintaa kehittää tasaisesti ja tarjota kullekin kuntoutujalle hänen tarpeisiinsa sopivat palvelut ja toimintamuodot.

6.2 Mitä palveluja tulisi kehittää?

Mielenterveyskuntoutuksen tavoitteena on edistää itsenäistä suoriutumista, työ- ja toimintakykyä, omien tavoitteiden löytämistä ja toteuttamista sekä yhteiskunnan toimintaan osallistumista (Mielenterveyspalveluiden laatusuositus 2001). Asiantuntijaryhmä haluaa painottaa tavoitteen saavuttamisessa kuntoutujalähtöisyyden merkitystä. Erilaisista järjestelmistä, palveluista ja toimintamuodoista puhuttaessa on muistettava, että kaiken toiminnan ytimessä on kuntoutuja ja hänen kuntoutumisprosessinsa. Olennaista järjestelmien toiminnassa ja palveluiden sekä toimintamuotojen järjestämisessä on kuntoutujan kuuleminen ja kuntoutuksen kohdentaminen (tarve ja tarkoituksenmukaisuus). Kuntoutus räätälöidään yksilöllisesti ja toimintamuodot ja palvelut valikoidaan hyviksi, vaikuttaviksi ja tuloksellisiksi, havaituista ja arvioiduista kuntoutusmuodoista.

Kuntoutusmuodoissa tarvitaan lisää monialaista, fyysiset, psyykkiset, sosiaaliset ja ammatilliset seikat huomioivaa kuntoutusta. Yhteistyö ja verkoston luominen eri hallinnonalojen toimijoiden (kunnan terveys- ja sosiaalitoimi, erikoissairaanhoito, työvoimahallinto, asumiseen liittyvät toimijat, opetus-, liikunta- ja kulttuuritoimi sekä erilaiset järjestöt ja yhdistykset) kesken on välttämätöntä. Olennaista on kaikkien toimijoiden sitominen kuntoutujan kuntoutussuunnitelmaan. Lisäksi yhteistyötä tulee paikallisen työn ohella kehittää yli hallinto- ja kuntarajojen alueellisesti ja valtakunnallisesti. Erilaajuiset foorumit ovat hyödyllisiä mielenterveyspalveluiden kokonaisuuden selkiinnyttämiseksi, kokonaissuunnitelman teon käynnistämiseksi, resurssien käytön koordinoimiseksi, toiminnan seuraamiseksi, tarkoituksenmukaisen työnjaon kehittämiseksi sekä tiedon ja tietämyksen kokoamiseksi. Lisäksi on tarpeen kuntoutujalähtöisesti selvittää, millaisia kuntoutusmuotoja ja palveluita paikallisesti tai alueellisesti tarvitaan ja on syytä kehittää.

Mielenterveyskuntoutujien suurimpina ongelmina ovat yksinäisyys eli sosiaalisten kontaktien puute, mielekkään tekemisen puute sekä toimeentulon puute (Psykiatrinen avohoito… 1993). Mielenterveyskuntoutujalta puuttuvat ystävät, tekeminen ja rahat. Yksinäisyyteen ja mielekkään tekemisen puutteeseen voidaan vaikuttaa kohentamalla elinolosuhteita ja järjestämällä toiminnallisia kuntoutusmuotoja sekä kannustamalla yleisten harrastus- ja virkistyspalveluiden ja -mahdollisuuksien käyttöön. Tärkeitä ovat erityisesti arkista selviytymistä, sosiaalista kanssakäymistä ja avohoitoa tukevat palvelut, kotipalvelu sekä työllistymiseen tähtäävä kuntoutus. Toimeentulon puutteeseen voidaan vaikuttaa tuetulla työllistymisellä ja kuntoutusohjauksella.

Esimerkiksi masennuspotilaiden suhteen tärkeintä on varhaisen kroonistumisen estäminen. Tämä saataisiin aikaan oireiden täydellisempää paranemista tavoittelevilla aktiivisemman lääkehoidon malleilla, masennuksen varhaisemmalla tunnistamisella sekä adekvaatin hoidon varhaisemmalla aloittamisella. Lisäksi tarvitaan riittävän aikaisin aloitettua toiminnallista kuntoutusta, joka sisältää päivärytmin ylläpidon, ryhmäkontakteihin viemisen eristäytymisen sijaan, liikunnan ja monipuolisen toiminnan.

Välimuotoisia eli arkista selviytymistä ja avohoitoa tukevia palveluita on siis syytä kehittää. Tällaisten tuki- ja kuntoutuspalveluiden tavoitteena on kuntoutumisen edistäminen ja sairauden vaikeiden vaiheiden uusiutumisen estäminen. Välimuotoisia palveluja ovat asumiseen liittyvien palvelujen (palvelukodit, pienkodit, tuetut asumismuodot, hoidolliset asuntolat, kuntoutuskodit) lisäksi toiminnallisen kuntoutumisen palvelut: päiväsairaalatoiminta, päivä-, työ- ja toimintakeskukset, vapaamuotoiset kokoontumistilat ja sosiaaliset klubit ja klubitalotyyppiset palvelut. (Mielekäs elämä 2000; Luomahaara ym. 2000.) Viimeksi mainitut palvelumuodot yhdistävät asiantuntijoiden organisoimaan kuntoutukseen ei-ammattilaisten antaman sosiaalisen tuen ja erityisesti mielenterveyskuntoutujien vertaistuen. Erilaisissa kuntoutusta tukevissa toimintamuodoissa ei usein tarvita suuria henkilöstöresursseja eikä pitkää erityistason koulutusta ja ne ovat siten nopeimmin lisättävissä. Olennaista on vuorovaikutus sekä taito ja kyky käyttää kuntoutujan omaa tietoa ja aktiviteettia hyväksi.

Myös perhe voi tarjota kuntoutujalle hyvän tukiverkon arkipäivän selviytymisessä. Perhe voi olla hyvinkin suuri kuntoutuksen voimavara, mutta se tarvitsee silloin riittävästi tietoa sairaudesta ja sitä pitää kunnioittaa ja kuulla luotettavana arvioijana ja yhteistyökumppanina. Perheenjäsenen sairaus on merkittävä stressitekijä ja omaisten suhteessa kuntoutujaan on usein hoitosuhteen piirteitä. Vaikea sairaus herättää usein vaikeita tunteita, kuten ahdistusta, syyllisyyttä, uupumusta, vihaa ja masennusta. Perhe tarvitsee myös tukea, jota hoitojärjestelmä on perinteisesti tarjonnut vain potilaille. (Lähteenlahti 2001.) Tuki perheelle auttaa säilyttämään perheen keskinäisiä siteitä ja ylläpitämään suhteita perheen ulkopuolelle.

Lapsille, joiden vanhemmilla on mielenterveydellisiä ongelmia, on taattava turvallinen kasvuympäristö. Perheen voimavarat ja tuen tarve on arvioitava lasten näkökulmasta ja turvattava vanhemmuus. Vanhempien mielenterveyshäiriö on usein riskitekijä lasten elämässä. On tärkeää huomioida lasten kuntoutustarve sekä järjestää heille kuntoutusta mahdollisimman varhain.

Viitaten koko katsauksessa sanottuun, on tarpeen kehittää ja lisätä ainakin seuraavia palveluita ja kuntoutusmuotoja:

  • kuntoutusneuvonta / palveluohjaus
  • tehostettu avohoitomalli (tiimityö)
  • vertaisryhmät, muut ryhmäkuntoutusmuodot
  • oireidenhallintakurssit
  • asumiskuntoutus, kotikuntoutus
  • päivätoimintakeskukset, klubitalot
  • erityisliikunta sekä muu liikunnallinen ja fysioterapeuttinen kuntoutus
  • kulttuuri- ja sivistystoimen tarjoamien palveluiden hyväksikäyttö
  • psykoterapian hoitomuotovalikoiman kehittäminen ja laajentaminen
  • sosiaalisten / vuorovaikutustaitojen harjoittaminen
  • opiskeluharjoittelu, työn kaltaiset toiminnat, ammatillinen kuntoutus
  • perheen ja tukiverkoston hyödyntäminen kuntoutuksessa
  • kuntoutujille, ryhmille ja perheille annettava psykoedukaatiotoiminta
  • omaistyö
  • vaikeiden sairauksien moniammatilliset kuntoutustutkimukset ja tuettu siirtyminen kuntoutukseen

Luomahaaran ym. (2000) mukaan aktiivinen asiakas löytää kyllä avohoitopaikan mielenterveys- tai päihdeongelmaansa, mutta hänen todelliset mahdollisuutensa vaikuttaa hoitonsa laatuun tai sisältöön ovat vähäiset. Hänen on tyydyttävä siihen mitä palvelujärjestelmä voi tai haluaa tarjota. Aktiivinen vuorovaikutus puuttuu myös potilas- ja omaisjärjestöjen sekä vapaaehtoisjärjestöjen ja viranomaistahon väliltä. Riikosen ym. (1996 ) mukaan on mietittävä palvelujen toimimista kuntoutujan, ei järjestelmän ehdoilla. "Mikäli tavoitteeksi otetaan asiakkaan kannalta mielekäs elämä, nousevat heidän omat kiinnostuksensa sekä heille tärkeät asiat ja arvot työskentelyn, selvittelyn ja ideoinnin keskeiseksi alueeksi. Näkökulman muutos merkitsee myös, että mielenterveyskuntoutuksen palveluja on välttämätöntä kehittää yhteistyössä asiakkaiden kanssa. Palvelujen luonne saattaa silloin muuttua olennaisesti."

6.3 Kehittämissuositukset

  • Hyviksi havaittuja, kuntoutujalähtöisiä palvelumuotoja lisätään, kehitetään ja monipuolistetaan.
    • psykoterapian hoitovalikoima
    • arkista selviytymistä tukevat toimintamuodot
    • ryhmä- ja kurssimuotoinen kuntoutus sekä perheiden kuntoutusmahdollisuudet
  • Kuntoutujan kannalta hyviksi todettuja julkisen sektorin ja kolmannen sektorin palveluja hyödynnetään paikallisesti ja alueellisesti. Alueellisia kokeiluja käynnistetään.
  • Moniammatillisen työotteen käyttöä ja erityistyöntekijöiden työpanosta lisätään mielenterveyskuntoutuksessa.
  • Mielenterveyden hoito- ja kuntoutuspalvelut otetaan huomioon terveydenhuollon tilastouudistuksen yhteydessä, minkä jälkeen tehdään kattava selvitys eri sektoreiden, erityisesti julkisen sektorin, mielenterveyskuntoutuspalveluiden tarjonnasta