Työryhmämuistioita 2001:4

80.02.2002

ISBN952-00-0955-8, ISSN 1237-0606

5. NYKYISEN LAINSÄÄDÄNNÖN KESKEISET KEHITTÄMISALUEET

Tässä yhteydessä tarkastellaan kehittämistarpeita lähinnä ammattihenkilönimikkeistön ja rekisteröinnin näkökulmasta. Lainsäädäntöä uudistettiin vuoden 2001 alusta lähinnä teknisten ratkaisujen osalta. Tarkastelussa pyritään ottamaan huomioon valvonta-, laadunvarmistus- ja toimivuusnäkökulmat, myös kansainvälinen kehitys vaikuttaa erityisesti ammattinimikkeistöön. Erikoispätevyydet ovat esillä luvussa 6.

5.1. Kehittämistarpeiden kartoitustapa

Selvitystehtävään käytettävissä oleva työskentelyaika oli lyhyt. Siksi aiheeseen perehtymisen ja lisätiedon keruutavat tuli suhteuttaa siihen. Aluksi kävin läpi lainsäädännön kehityksen ja siihen eri vaiheissa liittyneet selvitykset ja raportit. Erityisesti paneuduin lausuntoihin, jotka oli annettu kesällä 2000 lain muuttamiseen liittyvästä luonnoksesta. Ohjausryhmältä saamieni suositusten pohjalta haastattelin keskeisiä viranomaistahoja.

Tapasin selvityksen kannalta keskeisiä henkilöitä opetusministeriöstä (opetusneuvos Terttu Jääskeläinen ja ylitarkastaja Marja-Liisa Niemi), sosiaali- ja terveysministeriöstä (ylijohtaja Jussi Huttunen, hallitusneuvos Marja-Liisa Partanen, ylitarkastaja Marjukka Vallimies-Patomäki), Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksesta (ylijohtaja Eila Uotila ja apulaisjohtaja Tarja Holi), Suomen Kuntaliitosta (neuvotteleva virkamies Synnöve Amberla, erityisasiantuntija Ritva Larjomaa) Stakesista (kehittämispäällikkö Hannu Hämäläinen, kehittämispäällikkö Olli Nylander ja suunnittelija Kaija Vaalgamaa) Länsi-Suomen lääninhallituksesta (lääninlääkäri Päivi Hämäläinen, terveydenhuollon tarkastaja Sinikka Piekkola, lakimies Leena Värri). Lisäksi selvitystyö oli esillä yliopistosairaaloiden johtoryhmien kokouksessa ja sen pohjalta käytiin myös joitakin jatkokeskusteluja. Kävin myös ammattikorkeakoulujen terveysalan verkostokokouksessa kertomassa selvitystehtävästä ja sain näin myös opetusalan näkemyksiä. Lisäksi kävin keskustelun Tehy:ssä (puheenjohtaja Jaana Laitinen-Pesola, osastopäällikkö Maija Anttila ja koulutusasiain sihteeri Tuula Pitkänen). Puhelinkeskustelut kävin aktuaarijohtaja Jyrki Särkämön kanssa Potilasvakuutuskeskuksesta ja erikoistutkija Aila Revon kanssa Tilastokeskuksesta. Liitteessä on lueteltu ammattijärjestöt, joilta pyydettiin vastaukset strukturoituun kyselyyn (liite). Lisäksi kyselyihin vastanneet ovat halunneet syventää vastauksiaan uusilla yhteydenotoilla. Monet tahot ovat myös ottaneet yhteyttä kuullessaan selvityksen olevan meneillään.

Selvitysyhteenveto on tehty ongelma/kehittämisalueittain, jotka ovat syntyneet edellä kuvattujen menetelmien yhteenvetona. Kussakin alueessa on pyritty ottamaan huomioon kaikki asiasta esitetyt keskeiset näkemykset, joten samassa kappaleessa saattaa olla keskenään ristiriitaisiakin näkemyksiä. Ammattijärjestöjen kannanotot liittyvät edustamiensa ammattinimikkeiden käsittelyyn sekä erikoistutkintojen rekisteröintiin.

5.2. Lain perusteisiin liittyvät näkökohdat

Lähtökohtana tässä selvitystyössä on pidettävä lain tarkoitusta, joka kuitenkin on kuvattu varsin yleisellä tasolla eli sen tehtävänä on edistää potilasturvallisuutta sekä terveydenhuollon palvelujen laatua. Kun toimijatahoja on monia, kaikki katsovat näkemystensä tukevan lain tarkoitusta. Kaikkien tahojen perustelut näyttävät omasta näkökulmistaan varsin hyviltä. Esimerkiksi lukuisissa järjestöjen lausunnoissa korostetaan heidän edustamiensa ammattihenkilöiden laillistuksen merkitystä potilasturvallisuuden ja terveyspalvelujen laadun näkökulmasta. Tässä yhteydessä laadun tarkastelu on rajattu ammattihenkilöiden osaamisen kautta tapahtuvaan laadunvarmistukseen.

Toisen keskeisen lähestymistavan tulee liittyä kriteeristöön, jolla ammattihenkilöstöä on laissa ja asetuksessa ryhmitelty. Laillistetun ammattihenkilöstön ryhmän kriteeristö on väljä, se ei sisällä mitään määrällisiä ilmaisuja, joka ilmeisesti on ollut lainlaatijan tarkoituskin. Myöskään kriteereiden keskinäisiä painoarvoja tai prioriteetteja ei ole määritelty. Näyttää ilmeiseltä, että lain valmistelun yhteydessä painotettiin myös muita tekijöitä, joilla nimikkeet kirjattiin lakiin, tätä kuvastaa jossakin määrin ilmenevä epäloogisuus laillistettujen ja nimikesuojattujen ryhmien välillä silloin kun arvioidaan laillistamiskriteereiden täyttymistä.

Aikaisemmin on kuvattu voimassa olevan rekisterin sisältö. Verrattaessa suomalaista järjestelmää edellä esitetyn vertailun mukaisesti kansainvälisiin käytäntöihin, suomalaiselle järjestelmälle on ominaista mm. nimikkeiden suuri määrä. Tässä yhteydessä on tärkeää pohtia, halutaanko ainoastaan valvontarekisteriä. Mikäli näin on, silloin rekisteröitävien ammattihenkilöiden määrä on liian suuri, koska tilastojen perusteella on selvää, että valvontatoimet kohdistuvat lähes kokonaan lääkäreihin ja hammaslääkäreihin. Jos ajatellaan rekisterin palvelevan terveydenhuoltohenkilöstöä kuvaavana tietokantana, silloin on hyvä, että kuva ammattihenkilöstöstä on kattava.

Entistä vaikeampaa näyttää olevan vetää käytännössä rajaa terveyspalvelujen ja sosiaalipalvelujen ammattihenkilöstön välille. Tämän tekee useissa ammateissa vaikeaksi myös se, että valmistuneilla henkilöillä on ammattikorkeakoulun tutkintotodistuksessa sama tutkinto eli sosiaali- ja terveysalan ammattikorkeakoulututkinto. Terveydenhuollon ammattihenkilöiden rekisteröintiä tulisi jatkossa peilata myös sosiaalisektorilla tapahtuviin uudistuksiin ja ratkaisuihin. Osa terveydenhuollon henkilöstöstä työskentelee myös sosiaalisektorilla tehtävissä, joissa ammattihenkilökriteeristön laillistamisen kriteerit eivät täyty.

Arvonlisäveron kytkeminen ammattihenkilörekisteriin on yksinkertainen ratkaisu verohallinnon näkökulmasta. Se ei kuitenkaan tue rekisterin tarkoituksenmukaista muodostamista, kuten todetaan lakia valmisteelleen työryhmän muistiossa ja mm. Kuntaliiton ja Kunnallisen työmarkkinalaitoksen lausunnoissa. Myös terveydenhuollon rajapintaan liittyvillä ammattihenkilöillä on paineita tämän vuoksi rekisteriin (esim. musiikkiterapeutti), sillä nykyisellään heillä ei ole mahdollisuuksia menestyä esim. Kelan kilpailuttaessa näiden ammattiryhmien osaamisalueeseen kuuluvia palveluja. Arvonlisäverokytkentä ei siis anna realistisia mahdollisuuksia pyrkiä vähentämään rekisteriin kuuluvaa nimikkeistöä.

Terveydenhuollon organisaatioissa edellytetään, että lainsäädäntöä muokataan siten, että tarkoituksenmukainen henkilöstön rekrytointi onnistuu nykyistä paremmin. Nykyiset tutkintonimikkeet muodostuvat ammattikuvan sisällön pohjalta opetusministeriön vahvistamina, jota ennen prosessi edellyttää neuvottelua sosiaali- ja terveysministeriön kanssa. Työelämän edustajat katsovat, että he eivät ole tulleet riittävästi kuulluiksi tässä prosessissa. Suunta näyttää olevan teknistyviin nimikkeisiin, joita perustellaan kansainvälisellä yhdenmukaisuudella, mutta potilasasiakkaan on entistä vaikeampi ymmärtää minkä alan asiantuntija häntä on hoitamassa (esim. bioanalyytikko tai optometristi). Nykyisen kaltainen yksinomaan tutkinto- ja koulutusnimikkeisiin suoraviivaisesti perustuva laillistamismenettely ja nimikesuoja eivät vastaa käytännön työelämän ja terveydenhuollon palvelujärjestelmän tarpeita.

Ammattijärjestöjen näkökulmasta on ymmärrettävästi tärkeätä, että omat nimikkeet, mikäli mahdollista, ovat laillistettujen ammattihenkilöiden luettelossa tai vähimmäiskriteerinä nimikesuojattuihin ammattihenkilöihin kuuluvina. Ammatin arvostuskysymykset vaikuttanevat myös haettaviin ratkaisuihin samoin kuin kytkennät arvonlisäveroon ja Kelakorvauksiin. Ajettaessa yksittäisen järjestön jäsenen etua yksityisenä ammatinharjoittajana tarvitaan myös mahdollisimman yksityiskohtaista erikoisosaamisen rekisteröintiä, joka antaa kuvan tarjottavan palvelun laadusta.

5.3. Rekisteröintiprosessiin liittyvät ongelmat

Tarkastellessani ulkopuolisena henkilönä prosessia, jonka kautta tutkintonimikkeet ja rekisteröitävät ammattihenkilönimikkeet syntyvät, se näyttää olevan teoriatasolla määritelty, mutta käytännön toiminnassa ilmenee jonkin verran täsmentämistä. Kun korkeakoulut tuottavat uusia tutkintonimikkeitä, ne vahvistetaan opetusministeriössä neuvotellen sosiaali- ja terveysministeriön kanssa.

Laillistettujen terveydenhuollon ammattihenkilöiden koulutusnimikkeet muuttuvat koulutussisältöjen täsmentyessä ja kansainvälisen vertailtavuuden saadessa lisää painoarvoa. Ongelmaksi on muodostunut se, että tutkintonimikkeet ovat entisestään kaventumassa (esim. jalkaterapeutti) ja nimikkeet ovat teknistymässä (esim. bioanalyytikko, optometristi). Vaikka nimikkeet olisivat hyviä tutkinnon sisällön kuvaamisen kannalta, ne eivät välttämättä täytä asiakaslähtöisyyden perusehtoja. Kehitetyt nimikkeet saattavat olla potilaan kannalta vaikeita vierasperäisyytensä vuoksi ja siksi niitä ei haluta ottaa käyttöön vakanssinimikkeinä. Koulutusnimikkeiden kirjo on jo nyt liian laaja. Tällöin kelpoisuudet rajautuvat hyvin kapeille alueille, joka on ongelmallista työelämän joustavan toiminnan kannalta. Opetusministeriön ja sosiaali- ja terveysministeriön näkemys on yhdensuuntainen siinä, että uusia tutkintoja ei pitäisi enää rakentaa, tilalle tulisi etsiä ratkaisuja, joissa perustutkintoihin liitetään esimerkiksi erikoistumisopintoja.

Selvityshenkilön näkökulmasta nykyinen yhteistyöprosessi olisi hyvä selkiyttää jopa säädöstasoiseksi yhteistoimintaelimeksi, jossa olisi edustus opetusministeriöstä, sosiaali- ja terveysministeriöstä, Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksesta, työelämästä ja ammattijärjestöistä. Tarvittaisiin eri tahojen yhteiselin, joka tekisi esityksen lakiin ja asetukseen liittyvistä nimikkeistöistä. Sama toimielin voisi käsitellä myös erikoispätevyyksien myöntämistä. Tällä saatettaisiin tulevaisuudessa välttyä tilanteelta, jossa nyt ollaan esim. eräiden nimikkeiden ja erikoispätevyyksien myöntämisen osalta.

5.4. Ammattihenkilöiden nimikkeisiin liittyvät muutostarpeet

Seuraavassa esille nostettavat yksittäiset ammattinimikkeet ovat kaikki opetusministeriön vahvistamia tutkintonimikkeitä, joita esitetään sisällytettäviksi lakiin tai asetukseen. Sosiaali- ja terveysministeriön ammatillisen koulutuksen ja ammattikorkeakoulutukintojen jaosto on esittänyt kannanottonsa terveydenhuollon ammattihenkilöiden nimikkeiden tarkistamiseen (STM 0059:00/15/01/2000). Opetusministeriö ei ole esittänyt kaikkia terveysalaa sivuavia ammattikorkeakoulututkintoja laillistettaviksi, näitä ovat mm. geronomi ja kuntoutuksen ohjaaja, koska ne eivät sisällöltään edellytä rekisteröintiä terveydenhuollon ammatinharjoittamislainsäädäntöön. Seuraavassa ammattihenkilönimikkeet käydään läpi kukin erikseen ja siinä yhteydessä kuvataan niihin annettujen lausuntojen sisältöjä. Toisen asteen koulutuksessa on otettu käyttöön näyttökokeisiin perustuvat ammattitutkinnot ja nyt on syytä ottaa kantaa näiden tutkintojen sisällyttämiseen ammatinharjoittamislainsäädäntöön.

Bioanalyytikko on opetusministeriön vahvistama tutkintonimike, mutta sitä ei ole toistaiseksi hyväksytty laillistettuihin terveydenhuollon ammattihenkilönimikkeisiin korvaamaan laboratoriohoitajan nimikettä, koska on osoittautunut, että ratkaisusta aiheutuu ongelmia ja myöskin ammatillisen koulutuksen ja ammattikorkeakoulututkintojen jaoston mukaan tutkintonimike on vakiintumaton. Ammattijärjestö perustelee muutostarpeen erityisesti kansainvälisellä vertailtavuudella, tehtäväala on sama kuin laboratoriohoitajalla. Lääketeollisuudesta on esitetty vastustava kannanotto nimikkeen hyväksymiseen. Analyytikon nimitys on kemian analytiikassa vakiintunut tarkoittamaan analyyttisen kemian korkeakoulututkinnon suorittaneita tai muutoin analytiikan parissa toimivia kemistejä, biokemistejä jne. Vastaavasti bioanalyytikko on biologisten näytteiden lääkeaine-, ympäristömyrkkyjen tms. analyyseista vastaava tutkija. Näin ollen heidän näkemyksensä on, että ehdotettu nimikemuutos ei sovi lainkaan yhteen tämän toisen vakiintuneen käytännön kanssa. Heidän ehdotuksensa mukaan laboratoriohoitajan englanninkielinen ammattinimike olisi ´medical laboratory technologist`. Työelämän edustajien haastattelujen ja kesällä 2000 lakiluonnoksesta annettujen lausuntojen pohjalta näyttää ilmeiseltä, että vaikka nimike otettaisiin mukaan laillistettujen ammattihenkilöiden luetteloon, se ei nopeasti vakiintuisi työelämän vakanssinimikkeeksi, koska se on asiakasnäkökulmasta tarkasteltuna hyvin vieras.

Suuhygienistin tutkintonimike on ehdotettu korvaamaan hammashuoltajan nimikkeen terveydenhuollon laillistettuna ammattihenkilönä, samalla se korvaisi ylemmän hammashoitajatutkinnon. Hammashuoltaja nimikettä ei ole pidetty kovin onnistuneena, koska hierarkia hammashoitajaan nähden on asiakkaiden näkemysten mukaan yleensä päinvastainen kuin nykyisissä säädöksissä. Vaikka suuhygienisti ei myöskään ole asiakkaan kannalta tuttu tai selkeä nimike, sen käyttöön ottoon suhtaudutaan työelämän arvioiden mukaan positiivisemmin kuin esim. bioanalyytikon. Hammashuollon lainmuutos vaikuttaa ilmeisesti myöskin julkisen sektorin vakanssien määriin. Toimia haettavaksi julistettaessa olisi eduksi, jos laillistetun ammattihenkilön nimikkeeksi voitaisiin saada yksi yhteinen nimike eli suuhygienisti. Näin tuntuisi melko selvältä, että hammashuoltajat ja ylemmät hammashoitajat voitaisiin rekisteröidä suuhygienisteinä.

Optometristi on ammattikorkeakoulutasoinen tutkinto ja tämä nimike vastaavalle toimenkuvalle on yleistymässä Euroopassa. Käytettävänä palvelujentuottaja nimikkeenä se on asiakastahoille kielellisesti varsin vieras, eikä ilmeisesti tule vakiintumaan vakanssinimikkeenä. Rekisteröinnissä tulee harkittavaksi, painotetaanko eurooppalaista nimikettä vai meillä vakiintuneen ammattinimikkeen käyttöä. Optikkokoulutus on kuitenkin Suomessa lopetettu ja meillä koulutetaan ainoastaan optometristeja. Lainsäädännön näkökulmasta nimikkeet ilmeisesti kuitenkin pääsääntöisesti vastaavat toisiaan. Nyt rekisteröinti tapahtuu optikkona, optometristit voivat tietenkin käyttää tutkintonimikettään toimiessaan esim. yksityisenä ammatinharjoittajana. Terveydenhuollon julkisella sektorilla näitä henkilöitä toimii melko vähän.

Jalkaterapeutin koulutusohjelma on uusi ammattikorkeakoulussa. Aikaisemmin jalkojenhoitajia koulutettiin toisen asteen koulutuksessa ja ammattihenkilöinä he kuuluivat nimikesuojauksen piiriin. Nykyään jalkaterapeutit rekisteröidään jalkojenhoitajina, mutta he voivat käyttää omaa tutkintonimikettään. Jalkaterapeutin koulutusohjelma kuuluu niihin, joita työelämässä pidetään liian kapeina. Vedotaan mm. siihen, että sairaanhoitajia voidaan hyvin kouluttaa erikoistehtäviin. Laillistamista on vaadittu erityisesti diabetes- ja reumapotilaiden hoidon kannalta. Lisäksi on todettu, että ja monet heistä toimivat itsenäisinä ammatinharjoittajina. Palvelutarve tulee myös tulevaisuudessa kasvamaan väestön ikärakenteen vanhenemisen myötä.

Ensihoitajien koulutusta on kehitetty ensihoitotyön keskeisistä lähtökohdista. Ammattitaito sisältää sairaalan ulkopuolisen ja päivystyspoliklinikalla tarvittavan kiireellisen ensihoidon osaamisen. Koulutusohjelma, jonka tarpeet ovat nousseet työelämästä, on uusi opintokokonaisuus ammattikorkeakoulussa. Ensihoitajat saavat kelpoisuuden myös sairaanhoitajan tehtäviin. Useilta tahoilta on ehdotettu, että ensihoitajat tulisi rekisteröidä sairaanhoitajina. Pienissä yksiköissä ja työvoimapulan uhatessa rekisteröinti vain ensihoitajina on ongelmallista ottaen huomioon, että koulutus sisältää myös sairaanhoitajan kelpoisuuden. Uuden koulutuskokonaisuuden hyöty näkyy hoidon laadussa varsinkin suurissa valmiusyksiköissä. Työelämän näkökulmasta tämäntyyppisten itsenäisten koulutusohjelmien rakentamista tulisi kuitenkin ehkä välttää. Asia pitäisi ratkaista sairaanhoitajan tutkinnon jälkeen suoritetuilla erikoistumisopinnoilla tai mahdollisesti jatkotutkinnolla. Myös ammatillisen koulutuksen ja ammattikorkeakoulututkintojen jaosto pitää ensihoitajien rekisteröintiä sairaanhoitajina kannatettavana. On kuitenkin otettava huomioon, että 1998 käynnistynyt ensihoitajakoulutus ei sisältänyt sairaanhoitajatutkinnon mukaisia opintoja, joten näiden ensihoitajien rekisteröinti ei ole mahdollista ilman lisäkoulutusta.

Apuneuvoteknikon nimikkeen ajanmukaistaminen apuvälineteknikoksi on tarkoituksenmukaista. Uusi nimike vastaa aikaisempaa paremmin koulutuksen sisältöä ja tehtäväkuvaa.

Toiminnan joustavuuden kannalta ongelmallista on ollut terveydenhoitajan ja kätilön sijoittaminen sairaanhoitajien tehtäviin. Asiassa on jouduttu hakemaan myös korkeimman hallinto-oikeuden päätös. Tilanne on korjautunut 16.6.2000 jälkeen, koska opetusministeriö on antanut päätöksen, jonka mukaan kätilön ja terveydenhoitajan koulutukset perustuvat sairaanhoitajan koulutukseen, josta tulee antaa erillinen todistus eli kätilöt ja terveydenhoitajat rekisteröidään myös sairaanhoitajina. Tulevan työvoimapulan ja pienten perusterveydenhuollon yksiköiden kannalta tulisi ratkaista, miten menetellään vuosina 1987-1998 opistotasoisesta koulutuksesta valmistuneiden terveydenhoitajien ja kätilöiden kohdalla. Tulee arvioida, tarvitaanko täydennyskoulutusta vai voidaanko heidät opintoihinsa sisältyneiden sairaanhoitajan opintojen perusteella rekisteröidä myös sairaanhoitajiksi. Opetusministeriön näkemyksen mukaan vuonna 1996 vahvistetun valtakunnallisen opetuskehyssuunnitelman perusteet antaisivat mahdollisuuden siihen, että heidät voitaisiin laillistaa suoraan sairaanhoitajiksi. Terveydenhoitajat vetoavat myös siihen, että tutkintotodistuksessa on maininta, että tutkinto täyttää ETY:n yleissairaanhoidosta vastaavan sairaanhoitajan koulutuksen direktiivien vaatimukset. TEO ja opetusministeriö kannattaisivat heidän suoraa rekisteröintiään myös sairaanhoitajina.

Ammattikorkeakoulussa on käynnistynyt naprapatian ja osteopatian koulutusohjelmat, tutkintonimikeet ovat naprapaatti ja osteopaatti. Opetusministeriö on vahvistanut tutkintonimikkeet.

Kiropraktikoiden osalta on käyty alustavia neuvotteluja koulutuksen aloittamisesta. Käsite koulutettu kiropraktikko aiheuttaa käytännössä enemmän hankaluuksia kuin pelkkä kiropraktikko, joten etuliite tulisi kiropraktikkoliiton mukaan poistaa, koska asianomaisilla ammattihenkilöillä on asianmukainen ja kansainvälisten normien mukainen koulutus ja TEO myöntää rekisteröintitodistuksen vain asianmukaisen koulutuksen omaaville.

Nimikesuojattujen ammattihenkilöiden ryhmässä ongelmana ovat sairaala-alkuiset nimikkeet (sairaalafyysikko, sairaalageneetikko, sairaalakemisti, sairaalamikrobiologi, sairaalasolubiologi). Nämä nimikkeet kuuluvat oikeastaan erikoistutkintoihin, koska perustutkinnot ovat luonnontieteiden alueella. Näiden ryhmien koulutuksen täsmentämiseksi esitettiin vuoden 1994 lain valmistelussa perustettavaksi pätevyyslautakunnat, jotka vastaavat koulutuksen tasosta ja kriteereistä sekä järjestävät kuulustelut. Kaikkien ryhmien kohdalla ovat lautakunnat olemassa sijoittuen eri yliopistoihin. Nyt näiden ammattihenkilöiden järjestöt eivät näe enää olevan mitään syytä siihen, että heidät rekisteröidään edelleen nimikesuojattuina terveydenhuollon ammattihenkilöinä. Heidän koulutuksensa kokonaispituus on 9-12 vuotta ja rinnastettavissa erikoislääkärikoulutukseen. Yleisenä laillistuksen perusteena näillä ammattihenkilöillä on koulutuksen vaativuus ja pituus, työn vaativuus, potilasturvallisuus ja laadunvarmistus. Erityisenä perusteluna todetaan työn yleinen merkitys erikoissairaanhoidossa. Fyysikoilla liittyy erityisperusteluja asetukseen säteilyn lääketieteellisestä käytöstä (423/2000). Siinä todetaan, että lääketieteellisen fysiikan asiantuntijalla on oltava erikseen säädetyn mukainen sairaalafyysikon erikoistumiskoulutus. Nykyiset koulutukset vastaavat myös yleiseurooppalaisia laatukriteereitä. Yksi tapa olisi rekisteröidä nämä erityisryhmät 6 §:n mukaisen erikoispätevyyden omaavina ammattihenkilöinä tai toisena vaihtoehtona olisi ryhmän siirtäminen laillistettujen ammattihenkilöiden ryhmään, koska kriteerit täyttyvät.

Oma kokonaisuutensa on toisen asteen perustutkinnot. Tältä alueelta on poistunut lukuisia itsenäisiä, tutkintoon johtaneita koulutuskokonaisuuksia. Kokonaisuudistuksen yhteydessä itsenäiset tutkinnot sijoitettiin lähihoitajatutkinnon suuntautumisvaihtoehdoiksi. Työelämässä on kuitenkin vielä runsaasti perushoitajia, lastenhoitajia, hammashoitajia ja mielenterveyshoitajia, joten vanha rekisteröinti lienee syytä säilyttää, koska tutkinnot eivät vastaa uutta lähihoitajatutkintoa suuntautumisvaihtoehtoineen.

Toisen ryhmän muodostavat näyttökokeisiin perustuvat ammattitutkinnot, jotka ovat tulleet toisen asteen koulutukseen. Tällöin alalla pätevöityneet ammattihenkilöt voivat näyttökokeen perusteella saada tutkintotodistuksen. Sosiaali- ja terveysministeriön asettama ensihoitotyöryhmä ehdotti muistiossaan, että pätevöitetyt sairaankuljetustehtävissä toimivat sekä riittävän pätevyyden ja ammattikoulutuksen omaavat henkilöt tulisi saada terveydenhuollon ammattihenkilöitä koskevan lainsäädännön piiriin (Sosiaali- ja terveysministeriön työryhmämuistioita 1997:16). Ammattitutkinnoista vain sairaankuljettajat on haluttu tässä vaiheessa rekisteröitäviksi terveydenhuollon nimikesuojattuina ammattihenkilöinä perusteena erityisesti potilasturvallisuus ja palvelujen laatu.

Mikäli edellä kuvatut uudet tutkinnot otettaisiin mukaan laillistettavien ja nimikesuojattujen ammattihenkilöiden luetteloon, lukumäärä kasvaisi aikaisemmasta. Tämä on syytä ottaa huomioon, kun jatkossa tarkastellaan rekisteröintivaihtoehtoja.

5.5. Ammattihenkilöiden rekisteröintitavat

Kuten edellä todettiin, nykyinen rakenne perustuu lain (HE33/1994) perusteluissa esiintyvään kriteeristöön. Tarkasteltaessa nykyistä ammattihenkilöluettelon jakoa laillistettuihin ja nimikesuojattuihin ammattihenkilöihin, logiikkaa ei ole kovin selvästi löydettävissä. Tämä johtuu osaltaan koulutuksen kehittymisestä, mutta myös muut kuin kriteereissä mainitut tekijät (esim. ammatin arvostuskysymykset) ovat ilmeisesti vaikuttaneet ryhmien muodostumiseen. Nimikesuojattujen henkilöiden luetteloa on vaikea pitää ajantasaisena, mm. siksi, että ryhmään kuuluu paljon julkisen sektorin vakinaista henkilöstöä, joille nimikesuojalla ei ole henkilökohtaista merkitystä eikä ilmoituksia näin ollen tehdä.

On noussut esiin kysymys, tarvitaanko suomalaisessa rekisteröintijärjestelmässä jakoa laillistettuihin ja nimikesuojattuihin ammattihenkilöihin, vai olisiko mahdollista tapa, jossa terveydenhuollon ammattihenkilöt rekisteröidään ja osa laillistetaan. Terveydenhuollon resurssien kokonaisseurannan kannalta olisi tärkeää, että koko koulutettu ammattihenkilöstö olisi jollakin tasolla rekisteröity siksi, että terveydenhuollon kokonaisresurssista voitaisiin saada kohtuullisen luotettava kuva. Tulee tietenkin pohtia, onko tämä rekisteri se, josta saadaan terveydenhuoltoa koskevat kattavat tiedot vai ovatko täsmälliset tiedot saatavissa Tilastokeskuksesta.

Lisäksi on esitetty pohdittavaksi, voidaanko rekisteröinti suorittaa suurempina kokonaisuuksina. Ammattikorkeakouluissa opiskelevat saavat tutkintotodistuksen, jossa heidän tutkintonaan on sosiaali- ja terveysalan ammattikorkeakoulututkinto ja tutkintonimikkeenä esimerkiksi sairaanhoitaja. Tutkintotasosta voisi olla mahdollista johtaa taso, jolla rekisteröinti tapahtuisi ja tietojärjestelmästä olisi sen jälkeen löydettävissä ammattinimike kuten todistuksissakin. Ammattitutkintoluetteloon pääsisivät vain terveysalan tutkinnot, joiden määrää ei nykyisestään laajennettaisi kuin erityisistä syistä.

Julkisilla organisaatioilla on myös omia tapojaan ryhmitellä terveydenhuoltohenkilöstöään esimerkiksi käyttämällä jakoa: lääkärit, hoitohenkilöstö, tutkimushenkilöstö ja muut. Näiden tarkastelutapojen yhdistelmänä voisi syntyä malli, joka mahdollistaisi sen, että tutkintonimikkeet esiintyisivät vain asetuksessa ja laillistamistaso olisi karkeampi.

Erään lähtökohdan voisi antaa kansainvälinen käytäntö, ja se, että osa ammattinimikkeistä on säädelty erityisdirektiivein (lääkäri, hammaslääkäri, proviisori, sairaanhoitaja, kätilö). Nämä ryhmät voitaisiin ottaa suoraan laillistuksen piiriin.

Seuraavassa esitetään malli, jossa olisi laillistetuille ammattihenkilöille seitsemän tasoa:

1. lääkärit ja hammaslääkärit
2. proviisorit
3. sairaanhoitajat
4. kätilöt
5. hoitohenkilöt
6. erityisammattihenkilöt

Vain tämä taso olisi näkyvissä laissa ja laillistusluokkien alla olevat terveydenhuollon ammattihenkilöt olisivat lueteltuna asetuksessa. Toinen malli on sijoittaa erityisdirektiivein säännellyt sairaanhoitaja ja kätilö ryhmään hoitohenkilöt ja proviisori mahdollisesti ryhmään erityisammattihenkilöt. Näissä malleissa mahdolliset tarkistukset tapahtuisivat huomattavasti nopeammin ja joustavammin kuin nykyään, jolloin muutokset joudutaan tekemään lain muutoksena. Näiden laillistusluokkien alla olevat ammattihenkilönimikkeet, eivät kuitenkaan olisi suoraan aina

tutkintonimikkeitä, vaan ammattihenkilönimikkeiden päätösprosessi olisi sama kuin tässä raportissa ehdotettu uusittu toimintatapa.

Tämän lisäksi rekisteröitäisiin nimikkeellä muut terveydenhuollon ammattihenkilöt ne ammattihenkilöt, joiden koulutusta ja ammatinharjoittamista halutaan säädellä, tällöin kyseessä olisi nykyinen nimikesuojattujen ammattihenkilöiden ryhmä. Selvityksessä ei ole tullut esille painavia perusteita siihen, miksi muut rekisteröidyt terveydenhuollon ammattihenkilöt tarvitsisivat nimikesuojausta. Tässä selvityshenkilö yhtyy TEO:n näkemykseen.

TEO:ssa pitäisi pohtia menettelyä, jolla annettavissa todistuksissa täytettäisiin erityisdirektiivien vaatimukset ja muu kansainvälinen vertailtavuus.

Tämä malli tekisi järjestelmään tarvittavat muutokset nykyistä joustavammaksi. Siihen, mitä ammattihenkilöitä rekistöidään kuhunkin laillistettavaan pääluokkaan, vaikuttaa mm. päätös erikoiskoulutuksien rekisteröinnistä. Jos erikoistutkinnot rekisteröidään tai myönnetään erikoispätevyydet nykyistä laajemmin, silloin esim. sairaala-alkuiset erityistyöntekijät voisivat olla rekisteröidyissä muissa terveydenhuollon henkilöissä, kuten tässä mallissa. Mikäli erikoispätevyyksiä ei myönnetä, nämä erityistyöntekijät kuuluisivat selvityshenkilön näkemyksen mukaan erityistyöntekijöiden ryhmään. Seuraavassa on esitetty ammattihenkilöiden nimikkeiden mukainen ryhmittely näihin pääluokkiin sisältäen myös ne nimikkeiden muutostarpeet, jotka selvityshenkilön näkemyksen mukaan ovat saaneet riittävän laajan hyväksynnän. Lisäksi tehty ehdotus ryhmittelystä laillistetuiksi ja rekisteröitäviksi ammattihenkilöiksi.

A LAILLISTETUT TERVEYDENHUOLLON AMMATTIHENKILÖT

1. LÄÄKÄRIT JA HAMMASLÄÄKÄRIT
2. PROVIISORIT
3. SAIRAANHOITAJAT
4. KÄTILÖT
5. HOITOHENKILÖT

• terveydenhoitaja
• laboratoriohoitaja
• röntgenhoitaja
• fysioterapeutti
• suuhygienisti
• ensihoitaja
• toimintaterapeutti
• hammasteknikko
• optikko

6. ERITYISAMMATTIHENKILÖT

• farmaseutti
• psykologi
• ravitsemusterapeutti
• puheterapeutti

B MUUT TERVEYDENHUOLLON AMMATTIHENKILÖT

• sairaalafyysikko
• sairaalakemisti
• sairaalageneetikko
• sairaalamikrobiologi
• sairaalasolubiologi
• apuvälineteknikko
• jalkaterapeutti
• osteopaatti
• naprapaatti
• kiropraktikko
• lähihoitaja

Laillistettavien ryhmien nimikkeet voivat muuttua, mikäli löytyy parempia ko. kokonaisuutta kuvaavia nimikkeitä. Mikäli toimintaterapeutti, optikko ja hammasteknikko siirretään ryhmään muut terveydenhuollon ammattihenkilöt, silloin ryhmä viisi voisi olla nimeltään "hoitotyön henkilöt". Sairaala-alkuiset erityisammatit voivat olla ryhmässä muut terveydenhuollon ammattihenkilöt, mikäli tutkinnot rekisteröidään erikoistutkintoina ja erikoispätevyyksinä, muussa tapauksessa nämä ammattihenkilöt kuuluisivat kriteeristön mukaan ryhmään "erityisammattihenkilöt".

Ammatillisen koulutuksen ja ammattikorkeakoulututkintojen jaosto arvioi, että ei ole riittävää, että vanhan koulutusjärjestelmän mukaiset nimikkeet sisällytetään vain terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetun asetuksen (564/94) siirtymäsäännöksiin, sillä kyseessä ovat suuret ammattiryhmät, joiden nimikkeet (esim. perushoitaja, apuhoitaja, lastenhoitaja, mielenterveyshoitaja) ovat vielä yleisesti käytössä työelämässä eikä niihin johtanut koulutus vastaa lähihoitajakoulutusta.

Toisaalta kuitenkin nimikesuojattujen ammattihenkilöiden ammateissa voivat toimia muutkin henkilöt, joilla on riittävä koulutus, kokemus ja ammattitaito ja käytännössä työnantaja määrittelee nimikesuojattujen henkilöiden kohdalla kelpoisuudet tutkintoina. Nimikesuojattujen henkilöiden rekisteriä on myös vaikea pitää ajan tasalla. Selvityshenkilön näkemyksen mukaan voitaisiin käyttää siirtymäsäännöksiä.

Koulutuksessa on tapahtunut rakenteellisia muutoksia erityisesti muutostilassa olleissa ammattikorkeakouluissa. Esimerkiksi uusia laillistettaviksi tarjottuja nimikkeitä ovat jalkaterapeutti ja ensihoitaja. Lisäksi syntyy uusia koulutusammatteja, joista useat ovat terveydenhuollon ja sosiaalitoimen rajamailla. Ammattiryhmien edustajat ja opetusta järjestävät ammattikorkeakoulut haluaisivat nimikkeitä laillistettaviksi terveydenhuollon ammattihenkilöinä, näitä ovat esimerkiksi geronomi ja kuntoutuksen ohjaaja.

5.6. Itsenäisten ammatinharjoittajien ja ammattitoiminnan lupamenettely

Suunta terveyspalvelujen järjestämisessä näyttää olevan se, että yksityiset terveyspalvelut tulevat laajenemaan. Asiakkaan on vaikea selvittää ammatinharjoittajien ja heidän yritystensä henkilöstön osaamistasoa. Myös kunnat ja Kela kilpailuttavat entistä useammin yksityisiä palvelujen tarjoajia.

Laissa terveydenhuollon ammattihenkilöistä (559/1994, 20 §) todetaan, että terveydenhuollon ammattihenkilön tulee tehdä TEO:lle ilmoitus ammatin harjoittamisesta itsenäisesti. Näitä ilmoituksia jää kuitenkin tekemättä. Laissa yksityisestä terveydenhuollosta (1990/152) säännellään valvonnasta, mutta lääninhallituksen näkemyksen mukaan valvontaan liittyy monia ongelmia, esim. itsenäiset ammatinharjoittajat eivät läheskään aina ilmoita palvelutoiminnastaan. Lääninhallitusten rekisterit saattavat olla vanhentuneita ja epäyhtenäisiä.

Ongelmaan kytkeytyy lisäksi arvonlisäverokäytäntö, josta lääninverovirastot päättävät TEO:ssa olevan terveydenhuollon ammattihenkilörekisterin nimikkeistön perusteella. Länsi-Suomen lääninhallituksessa keskusteltiin selvityshenkilön tekemän haastattelun yhteydessä mahdollisesta käytännöstä, jossa ammattitoiminnan lupa ja ilmoitus yksityisenä ammatinharjoittajana toimimisesta kytkettäisiin yhteen. Tällöin luvanhaku ja ilmoitus tapahtuisi lääninhallitusten kautta. Samalla ilmoitus arvonlisäverosta vapauttamisesta tehtäisiin lääninhallitusten kautta lääninverovirastolle. Arvonlisäveron kytkeminen lupa- ja ilmoitusjärjestelmään toisi kattavuuden lupiin ja näin laadunvalvonta paranisi.

Selvityshenkilöraportissaan (Työryhmämuistioita 2000:12, STM) Jussi Huttunen arvioi TEO:n mahdollisuuksia kehittyä siten, että se vastaisi nykyistä laajemmin sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmän valvontatehtävästä. Tässä esitetty vaihtoehto ei ole vastakkainen hänen esitykselleen, vaan tämä ehdotus siirtäisi osan valvonnasta aluetasolle rekisteröinnin kuitenkin ollessa yhteinen.

5.7. Tietotuotannon järjestäminen

Terveydenhuollon tietotuotannon keskittämisen tarve tuli esiin kaikilla tahoilla yhtenä kiinteästi ammatinharjoittajarekisterin yhteyteen kuuluvana asiana. Tällä hetkellä eri tasoisia tietokantoja terveydenhuollon ammattihenkilöistä on olemassa ainakin TEO:ssa, Tilastokeskuksessa, opetusministeriössä, opetushallituksessa ja ammattijärjestöillä. Kukin niistä on rakennettu jonkin verran toisistaan poikkeavaan tietotarpeeseen.

Valvontaa varten tarpeellisen rekisteröinnin näkökulmasta näyttäisi siltä, että TEO tarvitsee melko suppean ja kohtuullisella työpanoksella hallittavan järjestelmän. Valvontatoimet kohdistuvat lähes sataprosenttisesti lääkäreihin ja hammaslääkäreihin. Näin ollen laillistettujen ammattihenkilönimikkeiden osalta yksilöllisten, melko tarkalla tasolla olevien tiedostojen ylläpito tuottaa paljon työtä, mikäli ryhmä on laaja. Koska kyseessä on henkilörekisteri sieltä on mahdollisuus saada tietoja vain tietosuojalainsäädännön määräysten mukaisesti. Ammattinimikkeitä tulisi vähentää ja keskusrekisterin tietosisällön tulisi pysyä hallittavana. Oman ongelmansa aiheuttavat nimikesuojatut ammattihenkilöt, joiden tietojen ajan tasalla pitäminen on hankalaa.

TEO:een vuoden 2001 alusta Stakesista siirtynyt Terhikki-rekisteri on palvellut hyvin monia käyttäjätahoja, kuten yksittäisiä henkilöitä, tuottanut hallinnon palveluja, viranomaisvalvontaan tarvittavia tietoja ja mm. poikkeusolosuunnittelun taustamateriaalia, mutta rekisterin erillisyys koettiin ongelmana. Stakesin asiantuntijat korostavat, että tietokantaa on jatkuvasti käytettävä, jotta sen puutteet ja vanhentuneet tiedot tulevat esille. Tietokannasta toivotaan edelleen saatavan vastaavaa tietoa kuin aikaisemminkin. Tarvitaan alueellisia, ammattiryhmittäisiä ja ikäryhmittäisiä volyymitietoja koulutetusta ammattihenkilöstöstä ja erikoistutkinnoista. Nämä tiedot vaikuttavat esim. henkilöstörakenteiden arviointiin.

Opetusministeriö ja siihen liittyvänä korkeakoulut ja toisen asteen oppilaitokset tarvitsevat tietoja koulutusmääristä ammattiryhmittäin, ikäryhmittäin ja alueittain. Näitä tietoja ei nykyisellään ole joustavasti saatavissa. Tilastokeskus tuottaa karkealla tasolla olevia tilastotietoja vuoden viiveellä, mutta palvelutuotantoa ollaan kehittämässä. Opetusministeriön omassa KOTA- ja AMKOTA-tietokannoissa on osa tiedoista, mutta ei esimerkiksi erikoiskoulutustietoja. Nyt tulisi pohtia, resurssoidaanko opetusministeriön tietojärjestelmän laajentamiseen vai muodostuuko TEO:een sellainen kokonaistietokanta, joka palvelee terveydenhuoltojärjestelmää sen tietotarpeissa. Selvitystyön yhteydessä kävin keskustelun myös Tilastokeskuksen edustajan kanssa. Heidän tietokantansa myös terveydenhuollon ammattihenkilöstön osalta ovat hyvin kattavia. Tilastokeskuksen tavoitteena on palvella asiakkaitaan entistä paremmin ja he ovat valmiita kehittämään myös omia järjestelmiään. Voisiko tulevaisuuden näkymä olla se, että maassa olisi vain yksi tietokanta, esimerkiksi Tilastokeskuksessa, josta palvelut olisivat joustavasti saatavissa?

Korostettakoon, että selvityshenkilö ei halua ottaa kantaa tietotuotantoon, koska asia järjestettiin vuoden vaihteessa lainmuutoksella ja tilanne on ilmeisesti vakiintumassa.