Johdanto
Sosiaali- ja terveysministeriö tekee vuosittain lääninhallitusten
sosiaali- ja terveysosastojen avustuksella selvityksiä joistakin ajankohtaisista
kysymyksistä. Syksyllä 2000 selvityksen kohteiksi valittiin terveyskeskusten
hoitoväline- ja hoitotarvikejakelu sekä kunnallisen terveydenhuollon maksukatto.
Vakiintuneena osana terveyskeskusten järjestämää sairaanhoitoa on
eräiden pitkäaikaisten sairauksien hoidossa ja seurannassa tarpeellisten
hoitovälineiden ja –tarvikkeiden jakaminen vastikkeetta potilaille heidän
yksilöllisten tarpeidensa mukaan. Eräät kunnat alkoivat 1990- luvulla säästösyistä
laiminlyödä hoitovälineiden ja –tarvikkeiden jakelua tai tarvikkeista ja
välineistä alettiin periä maksua. Välineiden ja tarvikkeiden jakamisen lakkaamisen ja
maksullisuuden nähtiin vaarantavan potilaiden avohoitoa ja omatoimisuutta, mikä on
vastoin valtakunnallisia tavoitteita. Tietoon tulleiden tapahtumien takia sosiaali- ja
terveysministeriö lähetti hoitotarvike- ja välinejakelusta suosituskirjeen kunnille
vuoden 1999 alussa. Kirjeessä todettiin myös, että sosiaali- ja terveysministeriö
sekä lääninhallitukset tulevat seuraamaan jakelun toteutumista. Ministeriö kirjeessä
painotettiin seuraavia periaatteita; hoitotarvikkeiden ja –välineiden jakamisen
yksilöllistä tarvetta, välineiden tarpeen pitkäaikaisuutta (yleensä yli kolme
kuukautta) sekä välineiden ja tarvikkeiden maksuttomuutta. Näitä asioita haluttiin
selvittää tämänkertaisessa selvityksessä.
Terveydenhuollon maksukatto oli tullut voimaan vuoden 2000 alusta. Maksukatosta,
sen tarpeesta ja vaikutuksista oli paljon erilaisia mielipiteitä jo ennen järjestelyn
voimaantuloa ja erityisesti sen käyttöönoton jälkeen. Osa mielipiteistä oli hyvinkin
kriittisiä. Tämän vuoksi päätettiin maksukaton toimivuutta selvittää jo varsin pian
sen käyttöönoton jälkeen. Selvityksellä pyrittiin saamaan tietoa siitä, miten monet
henkilöt ovat hyötyneet maksukatosta, millaisia maksutulojen menetyksiä se toisi.
Toteutetun seurannan tulokset on esitetty tässä raportissa erikseen hoitoväline-
ja hoitotarvikejakelun ja erikseen terveydenhuollon maksukaton osalta.
1. Hoitoväline- ja hoitotarvikejakelu
Sosiaali- ja terveysministeriö lähetti hoitotarvike- ja välinejakelusta
suosituskirjeen vuoden 1999 alussa. Suositus laadittiin yhteistyössä Suomen Kuntaliiton
kanssa. Suositusta valmisteltaessa kuultiin eräitä terveyskeskuksia ja keskeisten
potilasjärjestöjen edustajia. Samassa yhteydessä sovittiin jakelun seurannasta. Myös
eduskunta on kirjallisissa kysymyksissään puuttunut tarvikkeiden ja välineiden
jakeluun. Tilanteen selvittämiseksi sosiaali- ja terveysministeriö lähetti vuoden 2000
marraskuun lopussa kyselyn kunnille.
Kansanterveyslain (66/1972) perusteella kunnan tehtävänä on huolehtia
kansanterveystyöstä. Osana kansanterveystyötä (2 §) kunnan tulee järjestää
asukkaidensa sairaanhoito.
Vaikka kansanterveyslaki ei määrittele kotihoidossa olevien pitkäaikaissairautta
sairastavien potilaiden hoitovälineiden ja –tarvikkeiden jakelua, on se potilaiden
omatoimisen kotona selviytymisen sekä pitemmän päälle hoidosta aiheutuvien
kustannusten kannalta tarpeellista ja kannattavaa. Hyvin toimiva hoitovälinejakelu
parantaa potilaan itsehoidon edellytyksiä sekä edistää potilaan sitoutumista hoitoon,
minkä johdosta saavutetaan paremmat hoitotulokset. Tästä seuraa potilaiden työ- ja
toimintakyvyn sekä elämänlaadun paraneminen ja komplikaatioriskin ja lääkärissä
käyntien väheneminen. Esimerkiksi diabetesta sairastavien oikein toteutettu omahoito on
tehokas tapa pitää potilaat kotihoidossa poissa vuodeosastoilta sekä välttää suuria
kustannuksia aiheuttavat elinmuutokset ja vähentää näin myös hoidon
kokonaiskustannuksia. Hyvin toimiva hoitovälineiden jakelu mahdollistaa hyvän omahoidon.
Aikaisemmin jakelua ohjattiin lääkintöhallituksen ohjekirjeellä, jonka periaatteiden
pohjalta monet terveyskeskukset laativat omat ohjeensa nykyisinkin.
1.1. Selvitys hoitovälineiden ja –tarvikkeiden jakelun toimivuudesta
Kyselyn tavoitteena oli selvittää, miten terveyskeskukset jakavat hoitovälineitä ja
–tarvikkeita. Taustana selvitykselle oli vuoden 1999 alussa kunnille lähetetty
hoitovälineiden ja –tarvikkeiden jakelusta annettu suositus.
Selvitettäviä asioita olivat:
- hoitovälineiden ja –tarvikkeiden jakamisen toteutuminen STM:n suosituksen
mukaisesti
- hoitovälineiden ja –tarvikkeiden maksuttomuus
- hoitovälineiden ja –tarvikkeiden jakelun järjestäminen
Selvitys toteutettiin ns. tietokoneavusteisena puhelinhaastatteluna 100
terveyskeskukseen ja kaikkiin sairaanhoitopiireihin. Kysely lähetettiin 20 suurimmalle ja
80 muulle terveyskeskukselle. Vastaukset saatiin 96 terveyskeskuksesta ja kaikista 20
sairaanhoitopiiristä.
Vastaajana oli useimmiten (54 %) johtava hoitaja/ylihoitaja/osastonhoitaja. Joka
viidennessä terveyskeskuksessa vastaajana oli johtava lääkäri/johtava ylilääkäri.
Kolmanneksi suurin vastaajaryhmä oli kotisairaanhoidosta tai hoitotarvikkeista vastaava
sairaanhoitaja (14 %). Loput vastaajista olivat lähinnä talous- ja
toimistohenkilökuntaan kuuluvia työntekijöitä tai vastausten antaminen oli jaettu eri
henkilöiden kesken.
1.2. Hoitovälineiden ja –tarvikkeiden jakaminen terveyskeskuksesta
Ensimmäisenä selvitettävänä asiana oli hoitovälineiden ja –tarvikkeiden
jakelun toteutuminen terveyskeskuksissa sosiaali- ja terveysministeriön lähettämän
suosituskirjeen mukaisesti. Hoitovälineiden ja –tarvikkeiden jakelua selvitettiin
ministeriön kirjeen liitteessä mainittujen välineiden ja tarvikkeiden osalta.
Liitteessä mainitut tarvikkeet olivat diabeteksen, avannepotilaan, sääri- ja
makuuhaavan, heikentyneen virtsan ja ulostuksen pidätyskyvyn sekä eräiden muiden
pitkäaikaissairauksien hoitoon tarvittavat hoitovälineet.
1.2.1. Diabetesta sairastavien hoitovälineet (kysymykset 1 ja 3)
Kaikki terveyskeskukset jakoivat verensokeriliuskat, insuliiniruiskut ja
insuliinineulat. Myös virtsansokerin tutkimusliuskoja, verinäytteen ottamiseen
tarvittavia lansetteja, virtsan ketoaineiden tutkimusliuskoja, verensokerin
kotiseurantavihkoja ja insuliinikyniä jaettiin miltei jokaisesta (88-97 %)
terveyskeskuksesta. Edellisten lisäksi jaettiin mm. insuliinipumpun tarvikkeita.
Terveyskeskuksista 96 % lainaa verensokerimittarit potilaille. Kyselyn mukaan kaikki
Etelä- ja Itä-Suomen läänin kunnat lainaavat diabeteksen hoitoon tarvittavat
hoitovälineet. Kyselyn mukaan ainoastaan Turun, Muhoksen, Ristijärven ja Simon ja
Kuivaniemen terveyskeskukset eivät lainanneet välineitä. Verensokerimittareiden
lisäksi lainattiin mm. verenpainemittareita ja suurennuslaseja.
1.2.2. Avannepotilaan hoitovälineet (kysymys 4)
Kaikki kyselyyn vastanneet terveyskeskukset jakavat avannepotilaan
hoitovälineitä. Kaikki terveyskeskukset jakavat pussit, sen lisäksi miltei kaikki
jakoivat laattoja, pastaa, avannerenkaita ja avannevöitä. Yli 60 % jakoi sirotejauhetta
ja teippejä. 42 % terveyskeskuksista jakoi muita oheishoitovälineitä ja tarvikkeita.
Muita välineitä olivat mm. ihonhoitoon, -suojaukseen ja –puhdistukseen tarvittavat
aineet ja sidetarvikkeet.
1.2.3. Sääri- ja makuuhaavan hoitoon tarvittavat hoitovälineet ja
–tarvikkeet (kysymys 7)
81 % terveyskeskuksista jakaa sääri- ja makuuhaavanhoitoon tarvittavia
hoitovälineitä ja –tarvikkeita. Suurin osa näistä jakaa sidetarvikkeita.
Terveyskeskukset jakavat myös erikoishaavasiteitä (50 %) ja liuoksia (32 %). Jotkut
kertoivat lisäselvityksenä, että tarvikkeita annetaan pitkäaikaiseen käyttöön, yli
3 kuukautta kestäneen hoidon jälkeen.
1.2.4. Heikentyneen virtsan ja/tai ulostuksen pidätyskyvyn takia tarvittavat
hoitotarvikkeet (kysymys 8)
Jokainen terveyskeskus jakaa heikentyneen virtsan ja/tai ulostuksen pidätyskyvyn
hoitoon tarvittavia hoitotarvikkeita. Miltei kaikki jakavat vaippoja (94 %) ja katetreja
(96 %). Monet jakavat edellisten lisäksi pusseja, virtsankerääjiä ja
"vaippahousuja". Noin puolet jakavat myös poikkilakanat, alusastiat,
virtsapullot ja kertakäyttökäsineet.
1.2.5. Keuhkojen toiminnan vajauksen ja trakeostomian hoitoon tarvittavat
hoitovälineet (kysymys 10)
Miltei kaikki (94 %) terveyskeskukset jakavat myös keuhkojen toiminnan vajauksen
ja trakeostomian hoitoon tarvittavia hoitovälineitä. Eniten jaetaan happiletkuja ja
-viiksiä (81 %). Seuraavaksi eniten filttereitä, katetreja, kanyyleja ja happea. Yli
puolet jakoivat myös joditikkuja, aluslevyjä, kanyyliharjoja ja –nauhoja.
1.2.6. Muut pitkäaikaissairauksien yhteydessä tarvittavat hoitovälineet (kysymys
12)
2/3 terveyskeskuksista ilmoitti jakavansa edellisten lisäksi muita
pitkäaikaissairauksien yhteydessä tarvittavia hoitovälineitä. Näitä olivat mm.
dialyysihoitoon tarvittavat välineet ja tarvikkeet, syöttöletkut, infuusiopumput,
neulat, ruiskut, kipupumput ja niihin tarvittavat välineet sekä saattohoitopotilaiden
tarvitsemat välineet.
Eri hoitotarvikkeiden välillä ei ollut juurikaan eroa siinä, miten potilas sai
tarvikkeet kotiinsa. Kaikkien potilasryhmien (diabetesta sairastava, avannepotilas,
sääri- ja makuuhaavapotilas, heikentynyt virtsan ja/tai ulostuskyky ja keuhkojen
toiminnan vajaus) kohdalla selvityksessä vastattiin eniten kohtaan, joka kuului "osa
hakee ja osalle viedään kotiin".
1.3. Hoitoväline- ja tarvikejakelussa tehdyt muutokset (kysymys 13)
Reilut puolet (53 %) terveyskeskuksista oli tehnyt muutoksia hoitoväline- ja
tarvikejakeluun viimeisen kahden vuoden aikana. Muutoksia tehneistä puolet olivat
vähentäneet jakelua ja 12 % vastaajista oli lisännyt sitä. Eniten vähennystä
ilmoitti Lapin läänin alueen (71 %) ja vähiten Länsi-Suomen läänin terveyskeskukset
(29 %). Yksikään Lapin läänin terveyskeskuksista ei ollut lisännyt hoitoväline ja
–tarvikejakelua. Eniten lisäyksiä olivat taas tehneet Etelä-Suomen läänin
terveyskeskukset (21 %).
Loput olivat tehneet muita muutoksia, kuten jakeluvalikoimaa ja jakokriteereitä oli
tarkennettu ja ohjeistettu. Jakelua on yhtenäistetty lähikuntien kanssa. Usea
terveyskeskus ilmoitti siirtäneensä vaippojen jakelun keskusvarastolle tai suoraan
tavarantoimittajalta kotiin.
1.4. Hoitovälineiden ja –tarvikkeiden maksuttomuus (kysymykset 14, 15 ja 16)
Toisena hoitovälineiden ja -tarvikkeiden jakeluun liittyvänä asiana selvitettiin
niiden maksuttomuutta. 88 terveyskeskusta ilmoitti tarvike- ja välinejakelunsa
maksuttomaksi ja kahdeksan terveyskeskusta ilmoitti perineensä maksua. Kaikki kahdeksan
terveyskeskusta, jotka ilmoittivat perineensä maksua, ilmoittivat perineensä sen
tarvikkeiden kotiinkuljetuksesta. Maksut vaihtelivat 50 markasta 60 markkaan. Maksu oli
esim. 60 markkaa kuljetuskerralta, 3 kuukauden välein. Maksun saaja on useimmissa
tapauksissa kuljetusliike tai toimittaja. Maksua perineet terveyskeskukset sijoittuivat
lääneittäin; neljä terveyskeskusta Etelä-Suomen läänistä, kolme terveyskeskusta
Länsi-Suomen läänistä ja yksi terveyskeskus Itä-Suomen läänistä.
Omavastuuosuuksia eikä muita maksuja ei oltu peritty missään.
Viimeisen kahden vuoden aikana muutoksia hoitovälineistä ja –tarvikkeista
perittyihin maksuihin oli tehnyt 13 terveyskeskusta vastaajista. Muutokset olivat
kuljetukseen ja kuljetusmaksuihin liittyviä, yleensä kuljetusfirmalle meneviä maksuja.
Muutokset olivat joko maksujen käyttöönotto tai kuljetusmaksujen muutos esim.
kuljetusfirman muuttuessa.
1.4.1. Hoitovälineiden ja –tarvikkeiden jakelun järjestäminen
Kolmantena selvitettävänä asiana välineiden ja tarvikkeiden osalta oli jakelun
järjestämiseen liittyvät asiat, kuten tarvikkeiden ja välineiden käytön seuranta,
yksilöllisyyden huomioiminen, välineiden ja tarvikkeiden jakamisväli (kuinka pitkän
ajan tarvetta vastaava määrä jaettiin kerrallaan) ja suunnitteilla olevat muutokset.
1.4.2. Käytön tarpeellisuuden ja asianmukaisuuden seuranta (kysymys 17)
Kaikissa terveyskeskuksissa seurataan hoitovälineiden ja –tarvikkeiden
käytön tarpeellisuutta ja asianmukaisuutta. Tarvikkeiden käyttöä ohjataan ja
arvioidaan kotisairaanhoidon kotikäyntien ja hoitotoimenpiteiden yhteydessä.
Terveyskeskukset pitävät myös seurantaa tarvikejakelun yhteydessä jakamistaan
tarvikkeista. Monilla terveyskeskuksilla on käytössä tietokonepohjainen yksilöllinen
kulutusseuranta, jota käytetään esim. vuosittaisessa tilannearvioinnin tekemisessä.
1.4.3. Tarvikkeiden ja välineiden tarpeen arviointi (kysymys 18)
¾ osalla terveyskeskuksista on potilaskohtaisesti määritelty yksilöllinen
tarvikkeiden maksimimäärä. Diabetesta sairastavat ja inkontinenssipotilaat ovat
suurimmat (noin puolet terveyskeskuksista ) ryhmät, joille on määritelty
yksilöllisesti enimmäismäärät. Monet ilmoittivat määritelleensä maksimimäärät
kaikkien asiakasryhmien kohdalla.
Määrittelyn pohjana on käytetty esim. Diabetesliiton suosituksia ja ohjeita,
yleensä valtakunnallisia suosituksia, keskussairaalan ohjeita tai alueen muita yhteisiä
ohjeita, sosiaali- ja terveyslautakunnan ohjeita, kotisairaanhoidon lääkärin ja
kotisairaanhoitajan arvioita. Yleensä tarve ja maksimimäärä on määritelty potilaan
hoidon ja tarpeen mukaan henkilökohtaisesti ja yksilöllisesti käyttäen edellä
mainittuja suosituksia ja ohjeita apuna.
1.4.4. Jaettujen hoitovälineiden ja –tarvikkeiden määrä (kysymys 19)
Yleisin käytäntö on jakaa välineet ja tarvikkeet kolmeksi kuukaudeksi
kerrallaan. Kuuden kuukauden ja sen yli menevään tarpeeseen tarvikkeita ja välineitä
jaetaan vähän. Varsinkin diabetespotilaan, avannepotilaan ja virtsan tai ulostekyvyn
heikentyneen pidätyskyvyn hoitoon tarvittavia tarvikkeita ja välineitä jaetaan
pääsääntöisesti kolmen kuukauden tarve kerrallaan.
Sääri- ja makuuhaavapotilaiden hoito ja seuranta edellyttää kotisairaanhoidon
henkilöstöltä muita potilasryhmiä tiiviimpää seurantaa ja useammin
hoitotoimenpiteitä. Tämä vaikuttanee siihen, että välineitä ja tarvikkeita jaetaan
puolessa terveyskeskuksista alle kuukauden ja kuukauden välein.
Myös trakeostomiapotilaiden hoitovälineiden ja tarvikkeiden jakamista tapahtuu
neljäsosassa terveyskeskuksista yhden kuukauden tai alle yhden kuukauden väliajoin.
1.4.5. Jakelupaikka (kysymykset 20, 21 ja 22)
Terveyskeskuksista 89 % jakaa itse hoitotarvikkeet ja –välineet potilailleen,
vain 11 % ilmoitti muun paikan. Myös muun paikan ilmoittaneiden selityksistä löytyi
usein kotisairaanhoidon yksikkö, jonka fyysinen sijainti oli todennäköisesti eri paikka
kuin terveyskeskus. Yleensä muu paikka oli kotihoitoyksikkö tai sosiaalitoimen
kotipalvelu.
Suurin osa terveyskeskuksista vastasi, että jos hoitovälineitä ei olisi saatavana
kunnan järjestämänä, niin niitä on ostettavissa esimerkiksi apteekista. Monet
tarkensivat vastaustaan kuitenkin sillä, että kunta järjestää hoitovälineet. Muita
mahdollisia hankintapaikkoja olivat tukkuliikkeet, erikoisliikkeet, potilasyhdistykset,
sairaalatarvikefirmat, kaupat ja valmistajat. 91 % terveyskeskuksista ilmoitti neuvovansa
potilaille mahdollisen hankintapaikan.
1.4.6. Muutokset hoitoväline ja -tarvikejakeluun (kysymykset 23 ja 24)
Suurin osa (80 %) terveyskeskuksista ilmoitti säilyttävänsä hoitoväline ja
–tarvikejakelun ennallaan. Silloin kun muutoksia oli suunnitteilla, ne olivat
tarkistusta yleensä, lajikevalikoiman karsintaa, hoito-ohjeiden uusimista ja
tarkentamista, kotiinkuljetusta ja kotisairaanhoidon uudelleen organisointia.
Jaettavien hoitovälineiden ja –tarvikkeiden määriinkään ei ollut paljon
suunnitteilla muutoksia. 12,5 % ilmoitti suunnitelluista muutoksista. Muutokset olivat
tarkistuksia budjettien mukaan, tarveharkinnan tehostamista, määrärahan nostamista,
suositusten ja tuotevalikoiman uusimista.
1.5. Arvio hoitovälineiden ja –tarvikkeiden jakelusta
Hoitovälineiden –ja tarvikkeiden jakelu terveyskeskuksista näyttää sujuvan
suoritetun otannan perusteella pääsääntöisesti hyvin. Suuria läänikohtaisia tai
muita alueellisia eroja ei löytynyt. Selvityksessä ei kysytty jakelun piirissä olevien
asiakkaiden tai potilaiden lukumäärää, joten kunkin terveyskeskuksen jakelun
kokonaislaajuutta ei ole tiedossa. Selvityksessä haluttiin selvyys nimenomaan jakelun
periaatteellisesta toimivuudesta sosiaali- ja terveysministeriön suosituskirjeen
mukaisesti.
Tarkasteluun valittujen tarvikkeita tarvitsevien potilasryhmien kohdalla ei
selvityksessä löytynyt diabetesta sairastavien, avannepotilaiden tai heikentyneen
virtsan ja/tai ulostuksen pidätyskyvyn omaavien potilasryhmien kohdalla yhtään täysin
välineitä jakamatonta terveyskeskusta. Myös jaossa olevien tarvikkeiden valikoima oli
varsin suuri näiden potilasryhmien kohdalla. Toimiva omahoito ja sitä tukeva
hoitovälineiden saatavuus on myös yhteiskunnalle edullisinta diabeteksen hoitoa.
Verensokerin omaseurannan ratkaisevan merkityksen takia on tärkeää, että diabetesta
sairastavalla on mahdollisuus saada verensokerin seurantaan tarvittavia koeliuskoja
riittävästi ja erityisesti oman yksilöllisen tarpeensa mukaan.
Sen sijaan sääri- ja makuuhaavan hoitoon sekä keuhkojen toiminnan vajauksen ja
trakeostomian hoitoon tarvittavia välineitä ei jaettu yhteensä 25 terveyskeskuksesta.
Sääri- ja makuuhaavapotilaiden tarvikkeiden tarve on yleensä lyhyempi aikainen kuin
muissa sairausryhmissä. Tarvikkeiden tarvitsijat ovat yleensä iäkkäitä ihmisiä,
jolloin tarvikkeiden riittävä saanti on merkittävä tekijä heidän omatoimisuutensa
säilyttämisen ja kotona pärjäämisen kannalta. Tällöin säästäminen näiden
tarvikkeiden jakelussa ei ole järkevää tarkasteltaessa lopullisia kustannuksia.
Hoitovälineiden ja –tarvikkeiden kerralla jaettava määrä vaihteli paljon
potilas/asiakasryhmien välillä. Tavallisinta oli jakaa diabetesta sairastavien,
avannepotilaiden ja heikentyneen virtsan- ja/tai ulostepidätyskyvyn omaaville potilaille
kolmen kuukauden tarvetta vastaava määrä kerrallaan. Diabetesta sairastavien
keskuudessa oli kolmen kuukauden tarpeeseen riittävä tarvikemäärä käytäntö 73
%:ssa terveyskeskuksista. Vaihtelut tästä selittynevät hoidon tasapainolla tai
tiheämpää seurantaa edellyttämällä tilanteella. Avannepotilaiden kohdalla kolmen
kuukauden tarpeen mukainen jakelu oli vielä yleisempää (77 %). Heikentyneen virtsan-
ja/tai ulostepidätyskyvyn omaavilla kolmen kuulauden tarve toteutui 70 %:sti. Sen sijaan
sääri- ja makuuhaava- potilaiden sekä keuhkojen toiminnan/trakeostomiapotilaiden
hoitoon tarvittavia välineitä jaettiin huomattavasti lyhyemmin väliajoin. Tämä
selittynee esim. säärihaavahoidon lyhyemmästä hoitoajasta yleensä sekä siihen
liittyvästä ohjauksen ja seurannan tarpeesta.
Reilut puolet terveyskeskuksista oli tehnyt muutoksia hoitoväline- ja tarvikejakeluun
viimeisen kahden vuoden aikana. Jakelua oli sekä vähennetty että lisätty. Muita
muutoksia olivat jakeluvalikoiman ja jakokriteerien tarkennukset ja yhtenäistäminen
lähikuntien kanssa. Tulevaisuudessa suurin osa ilmoitti säilyttävänsä jakelun
ennallaan.
Kaikissa kyselyyn osallistuneissa terveyskeskuksissa seurataan hoitovälineiden ja
–tarvikkeiden käytön tarpeellisuutta ja asianmukaisuutta. Useissa
terveyskeskuksissa oli määritelty enimmäismäärät valtakunnallisten tai alueellisten
suositusten perusteella. Sosiaali- ja terveysministeriön vuoden 1999 alussa
lähettämässä kirjeessä hoitotarvikkeiden ja –välineiden jakamisen periaatteena
oli se, että se tulee perustua aina yksilölliseen tarpeeseen. Yksilöllisen tarpeen
määrittelee hoitava lääkäri ja päätöksen jakelun aloittamisesta tekee
terveyskeskuksen lääkäri. Saatujen tulosten mukaan ¾ osassa terveyskeskuksista oli
määritelty potilaskohtaisia yksilöllisiä tarvikkeiden maksimimääriä. Epäselväksi
kyselyssä jäi se, että menevätkö eri tahojen antamat ja terveyskeskuksessa
käyttöönotetut suositukset yksilökohtaisen tarveharkinnan edelle.
Maksuttomuus toteutuu melko hyvin. Omavastuuosuuksia ei ole käytössä. Selvityksessä
mukana olleista terveyskeskuksista kahdeksassa terveyskeskuksessa peritään
toimitusmaksuja, joka on vastoin sosiaali- ja terveysministeriön antamaa suositusta.
Sosiaali- ja terveysministeriön kunnille lähettämässä kirjeessä painotettiin
tarvikkeiden ja välineiden maksuttomuutta. Periaatteena oli, ettei niistä myöskään
pidä periä mitään omavastuuosuutta, toimitusmaksua tai muitakaan maksuja. Selvityksen
tekemisen jälkeen on tullut tietoon, ettei maksuttomuuden selvittäminen ollut
yksiselitteistä. Osa vastaajista oli tulkinnut kysymyksen ainoastaan terveyskeskuksen
perimiksi maksuiksi, mutta ko paikkakunnilla saattaa olla käytössä firmojen perimiä
kuljetusmaksuja. Tätä tapahtuu silloin, kun asiakas/potilas haluaa tarvikkeet
terveyskeskuksesta hakemisen sijaan kotiinkuljetettuina.
Kyselyn tekemisen jälkeen on korkein hallinto-oikeus antanut päätöksen, joka koskee
omavastuuosuuden perimistä diabeteksen kotihoitoon annettavista välineistä ja
tarvikkeista. Päätöksessään KHO katsoo, että erään sosiaali- ja terveyslautakunnan
päätös, jonka mukaan kotisairaanhoidon tarvikejakelun piiriin kuuluvilta peritään 70
markan suuruinen omavastuuosuus kuukaudessa perhettä kohden, on lainvastainen.
2. Maksukatto
Terveydenhuollon maksukatolla tarkoitetaan järjestelyä, jolla kunnallisen
terveydenhuollon asiakasmaksujen vuotuista kokonaismäärää rajoitetaan, jotta
yksittäiselle potilaalle ei aiheutuisi kokonaisuuden kannalta kohtuuttomia
hoitokustannuksia. Maksukatto toteutettiin vuoden 2000 alussa voimaan tulleilla
säädösmuutoksilla.
Perussäännös maksukatosta on sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuista
annettuun lakiin (734/1992, jäljempänä asiakasmaksulaki) lisätyssä 6 a §:ssä
(1308/1999). Laissa säädetään muun muassa vuotuisen maksukaton markkaraja, joka on 3
500 markkaa sekä maksukattoon sisältyvät palvelut. Näitä maksukaton piirissä olevia
palveluja ovat kunnalliset terveyspalvelut sekä myös sosiaalihuollon laitoksissa annettu
lyhytaikainen laitoshoito. Maksukaton ulkopuolelle jäävät kuitenkin mm. pitkäaikainen
laitoshoito, hammashoito, kotisairaanhoito ja lääkärintodistusmaksut.
Sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuista annettuun asetukseen (912/1992,
jäljempänä asiakasmaksuasetus) lisätyssä uudessa 5 a luvussa (1309/1999) on tarkemmat
säännökset maksukatosta ja sen seurannasta. Asetuksen mukaan maksukattoon ei
sisällytetä eräitä pakollisesta vakuutuksesta korvattavia hoitomaksuja,
toimeentulotuesta korvattuja maksuja eikä muualla kuin Suomessa vakinaisesti asuvien
henkilöiden suorittamia maksuja. Lisäksi asetuksella säädetään, että
lyhytaikaisessa laitoshoidossa saa maksukaton ylittymisen jälkeen periä 70 markkaa
hoitopäivältä.
Maksujen seurannan toteuttamiseksi asiakasmaksuasetuksen 26 b §:ssä edellytetään,
että palvelun käyttäjälle tulee antaa seurantakortti, johon maksut merkitään. Lailla
säädetyn 3 500 markan rajan ylittymisen jälkeen palvelun käyttäjälle tulee antaa
todistus rajan ylittymisestä (ns. vapaakortti). Lisäksi todetaan, että terveyskeskus
voi pitää rekisteriä maksukaton saavuttamisen seuraamiseksi.
2.1. Selvitys maksukaton toimivuudesta
Eduskunnan hyväksyessä maksukaton toteuttamista koskevan asiakasmaksulain muutoksen,
edellytti se samalla, että sosiaali- ja terveysministeriö antaa eduskunnalle selvityksen
maksukaton toimivuudesta vuonna 2001. Osana tätä selvitystä sosiaali- ja
terveysministeriö toteutti yhdessä lääninhallitusten kanssa marraskuussa 2000
selvityksen vuoden alussa voimaan tulleen maksukattojärjestelmän toimivuudesta. Siltä
osin kuin selvityksessä kysyttiin tietoja maksukaton laajuudesta ja kustannuksista tai
muita vastaavia tietoja, pyydettiin tiedot 31.10.2000 tilanteen mukaisina. Tämän vuoksi
selvityksestä ei saa suoraan tietoja koko vuoden tilanteesta. Muun muassa maksukatolle
säädetyn 3 500 markan rajan ylittäjien määrä on todennäköisesti kasvanut
merkittävästi vuoden lopussa.
Selvitys toteutettiin tietokoneavusteisena puhelinhaastatteluna siten, että STM:ssä
laaditut kysymykset ja ohjelmistot lähetettiin lääninhallituksille. Lääninhallitukset
lähettivät kysymykset edelleen terveyskeskuksille ja sairaanhoitopiireille, joiden
kanssa sovittiin haastattelun ajankohdasta. Haastattelu tehtiin puhelimella ja sen aikana
lääninhallituksen edustaja tallensi vastaukset tietokoneelle.
Selvityspyyntö lähetettiin kaikille 20 sairaanhoitopiirille ja 100
terveyskeskukselle. Terveyskeskusten joukossa oli 10 suurinta kaupunkia. Neljä
terveyskeskusta ei vastannut kyselyyn, joten lopullisissa vastauksissa ovat mukana kaikki
sairaanhoitopiirit ja 96 terveyskeskusta. Näiden terveyskeskusten alueella asuu noin 3
miljoonaa henkilöä eli 60 % maan väestöstä.
Erillisiä kysymyksiä maksukattoselvityksessä oli 18. Kysymyksiin saadut vastaukset
on taulukoitu erikseen lääneittäin sekä erikseen terveyskeskuksiin ja
sairaanhoitopiireihin. Nämä taulukot ovat tämän raportin liitteenä. (liite 1).
2.2. Maksukaton laajuus ja kustannusvaikutukset
Yksi selvityksen keskeisistä asioista oli tieto siitä, miten moni henkilö on
saavuttanut maksukaton 3 500 markan rajan ja toisaalta mitkä ovat olleet sen vaikutukset
kuntien ja kuntayhtymien talouteen. Koska selvitys tehtiin tilanteessa, jossa maksukatto
oli ollut käytössä vähemmän kuin vuoden, ovat saadut tiedot kuitenkin vain
suuntaa-antavia, sillä maksukaton kertymäaika on 12 kuukautta (vuoden 2001 alusta
kalenterivuosi). Tiedot pyydettiin toimittamaan 31.10.2000 tilanteen mukaisina. Tieto
kokonaisvaikutuksesta on saatavissa vasta sen jälkeen kun järjestelmä on ollut
käytössä reilusti yli vuoden ajan.
2.3. Maksukaton 3 500 mk:n rajan ylitykset (kysymys 27)
Selvityksessä mukana olleissa terveyskeskuksissa noin 15 000 henkilöä oli hakenut
vapaakorttia rajan ylityttyä. Näiden terveyskeskusten alueella oli noin 3 miljoonaa
asukasta. Koko maan tasolla tämä merkitsee laskennallisesti noin 26 000 rajan
ylittäjää. Mukana olleista terveyskeskuksista 3 ilmoitti, että yksikään henkilö ei
ollut hakenut vapaakorttia. Sairaanhoitopiireissä vapaakorttia oli hakenut noin 19 000
henkilöä. Vapaakortin hakijoita oli kaikissa sairaanhoitopiireissä.
Koko maan tasolla edellä oleva merkitsee, että laskennallisesti noin 41 000
henkilöä oli hakenut vapaakorttia.
Vapaakortin hakijoita oli edellä olevan mukaisesti vajaat 0,5 prosenttia
terveyskeskusten alueen väestöstä ja vajaat 0,4 prosenttia sairaanhoitopiirien alueen
väestöstä. Kokonaisuutena vapaakortin oli saanut noin 0,8 prosenttia väestöstä.
Näiden lukujen ulkopuolelle jäävät ne henkilöt, joilla 3 500 mk:n raja on
ylittynyt, mutta jotka eivät ole hakeneet vapaakorttia. Koska maksukaton seuranta-aika on
vuosi, tulee vuotuisen rajan ylittäneiden henkilöiden määrä olemaan selvästi
enemmän kuin mainittu 41 000 henkilöä.
Maksukaton säätämistä koskevan hallituksen esityksen perusteluissa arvioitiin,
että maksukaton piirissä olisi vuosittain 80 000 - 100 000 henkilöä.
2.4. Maksukaton vaikutus maksukertymään (kysymys 34)
Maksukatto vähentää maksutuloja silloin kun palvelun käyttäjältä ei voi enää
periä maksuja 3 500 mk rajan ylittymisen jälkeen (tai laitoshoidossa saa periä
enintään 70 mk/hoitopäivä). Selvityksen perusteella tämä on pienentänyt maksutuloja
terveyskeskuksissa ja sairaaloissa seuraavasti:
| terveyskeskukset |
22 milj. mk (koko maan taso = 38 mmk) |
| sairaanhoitopiirit |
26 milj. mk |
| yht. |
48 milj. mk (koko maan taso = 64 mmk) |
Kymmenen terveyskeskusta ilmoitti, että maksukatto ei ole pienentänyt maksutuloja.
Lääneittäin maksukatto on ilmoitusten mukaan alentanut maksutuloja seuraavasti:
| Etelä-Suomen lääni |
12,5 mmk |
|
| Itä-Suomen lääni |
10,0 mmk |
|
| Lapin lääni |
|
2,0 mmk |
| Länsi-Suomen lääni |
20,5 mmk |
|
| Oulun lääni |
|
3,0 mmk |
HE:n arvio oli, että maksukatto alentaa maksukertymää vuositasolla noin 200 mmk.
Edellä mainituissa luvuissa on otettava huomioon, että ne ovat tarkistamattomia ja
niihin sisältyy monia epävarmuustekijöitä. Luvut antavat kuitenkin jonkin verran
suuntaa siitä, mitä maksukatto on vaikuttanut maksukertymään. Vaikutus on ollut
selvä, mutta on oletettavaa, että vuositasolla maksutulojen pienentyminen jää ennalta
arvioitua vähäisemmäksi.
Vastapainona sille, että terveyskeskukset ja sairaanhoitopiirit menettävät
maksutuloja on potilaille koituvat säästöt. Paljon sairastavat henkilöt ovat
välttyneet vastaavassa määrin maksuilta. Maksukatto on näin ollen pienentänyt
31.10.2000 mennessä koko maassa yli 40 000 henkilön maksuja noin 64 miljoonalla markalla
eli keskimäärin 1 600 markalla henkilöä kohden.
2.5. Tiedottaminen maksukatosta palvelujen käyttäjille (kysymykset 25 ja 26)
Asiakasmaksuasetuksen 26 b §:n mukaan palvelun käyttäjän tulee osoittaa
maksukatolle säädetyn rajan ylittäminen. Maksujen seuraamiseksi palvelun käyttäjälle
tulee kuitenkin antaa seurantakortti. Lisäksi maksukaton ylittymisen jälkeen palvelun
käyttäjälle tulee antaa vapaakortti.
Selvityksen perusteella potilaille annetaan tietoa maksukatosta pääosin suullisesti.
Näin toimii 71 % sairaanhoitopiireistä ja terveyskeskuksista. Esitteen antaa 3 % ja
seurantakortti annetaan 12 %:ssa toimipisteitä. Muulla tavalla asiasta informoidaan 14
%:ssa.
Lääneistä Länsi-Suomen läänissä suullisen tiedottamisen osuus on vähäisempää
kuin muissa lääneissä. Täällä suullisesti tietoa annetaan vain noin 40 %:ssa
tapauksia ja muulla tavoin 50 %:lle palvelujen käyttäjiä.
Seurankortti annetaan asetuksen edellyttämällä tavalla jokaiselle potilaalle
automaattisesti vain 38 %:ssa sairaanhoitopiirejä ja terveyskeskuksia. Valtaosa, eli 62 %
ilmoittaa, että kortti annetaan vain erikseen pyydettäessä. Länsi-Suomen läänissä
seurantakortti annetaan selvityksen mukaan kuitenkin noin puolelle palvelujen
käyttäjistä.
Terveyskeskusten ja sairaanhoitopiirien välillä ei ole merkittäviä eroja
tiedottamisessa.
2.6. Vapaakorttihakemuksen käsittely 3 500 markan rajan ylittymisen jälkeen
(kysymykset 28 ja 29)
Potilaan hakiessa vapaakorttia, voidaan maksujen kertyminen selvittää
pääsääntöisesti seurankortilla tai erillisillä kuiteilla. Selvityksen mukaan lähes
puolessa tapauksista (47 %) vapaakorttia haettaessa käytetään molempia, sekä
seurantakorttia että kuitteja. Vajaassa kolmanneksessa hakemuksista käytetään vain
kuitteja ja alle 10 prosentissa vain vapaakorttia. Vielä voidaan todeta, että
huomattavan usein, noin 15 prosentissa tapauksia, vapaakorttihakemus tehdään vain
esittämällä ilmoitus maksukaton rajan ylittymisestä. Tämä voi käytännössä
toteutua vain silloin kun potilas on käyttänyt yhtä ainoata toimipistettä, esimerkiksi
terveyskeskusta, jossa on seurattu maksujen kertymistä.
Vapaakorttihakemusten käsittely on selvityksen mukaan melko työlästä. Noin
kolmasosassa käsitellyistä hakemuksista käsittelyaika on alle 30 minuuttia. Kahdessa
kolmasosassa käsittelyaika on yli puoli tuntia ja yli tunnin käsittelyajoista ilmoitti
lähes neljännes (24 %) toimipisteistä. Sairaanhoitopiireissä käsittelyajat ovat
keskimäärin jonkin verran lyhyempiä kuin terveyskeskuksissa. Lääneittäisessä
tarkastelussa lyhin käsittelyaika oli Lapin läänissä, jossa käsittely kesti
keskimäärin 15-20 minuuttia.
Jos lasketaan että keskimääräinen käsittelyaika olisi 30 minuuttia ja hakemuksia
oli tehty 10 kuukauden aikana 34 000, merkitsi tämä 17 000 tunnin työpanosta. Kuukautta
kohden käytetty työpanos oli siten 1 700 tuntia eli keskimäärin vajaan 15 henkilön
työpanosta. Koska alkuvuodesta hakemuksia ei juurikaan ollut, on syksyllä vaadittu
työpanos ollut jonkin verran suurempi. Koko maan tasolle laskettuna työpanos on 3-4
henkilöä suurempi, eli kokonaisuutena vapaakorttien myöntäminen vaatii noin 20
henkilön työpanoksen.
Henkilöstömenoina käytetty työpanos merkitsee vuositasolla noin 6 miljoonaa
markkaa. Maksukattoa toteutettaessa ei hallituksen esitykseen kirjattu arvioita
hallinnollisista kustannuksista. Kuntaliiton arvio oli, että nämä olisivat useita
kymmeniä miljoonia markkoja.
2.7. Liikaa suoritettujen maksujen palautus (kysymykset 30 ja 31)
Maksukaton ylittymiseen liittyy usein se, että potilas havaitsee vasta jälkikäteen
3500 markan rajan ylittymisen. Tällaisessa tilanteessa potilas on maksanut
ylimääräisiä maksuja, joita hän voi hakea takaisin. Selvityksen mukaan lähes 20 000
potilasta (60 %) on suorittanut liikaa maksuja, joita on sitten haettu takaisin.
Potilaille oli selvityksen mukaan palautettu liikaa suoritettuja maksuja noin 7,4
miljoonaa markkaa eli noin 370 mk/potilas. Tämä luku on sairaanhoitopiirien osalta noin
179 mk/potilas ja terveyskeskusten osalta noin 656 mk/potilas. Lääneittäin
tehtävässä tarkastelussa vaihteluväli oli Lapin läänin noin 233 mk/potilas ja
Länsi-Suomen läänin 447 mk/potilas.
2.8. Maksukattojärjestelmää koskevat epäselvyydet (kysymykset 35 ja 36)
Maksukattojärjestelmän sisältö on selvityksen mukaan ainakin osin epäselvä. Vain
noin 15 % terveyskeskuksista ilmoitti, että yksittäisen maksun sisältymisestä
maksukattoon ei ole epäselvyyksiä. Yksikään sairaanhoitopiiri ei ollut sitä mieltä,
että maksukattoon ei sisälly epäselvyyksiä. Lapin läänissä oltiin sitä mieltä,
että maksukattoon sisältyy aina epäselvyyksiä, kun Oulun läänin alueella noin
kolmasosa tapauksista oli sellaisia, joissa ei ollut mitään epäselvyyksiä.
Yleisimmät ongelmat sisältyivät fysioterapiaan, erikoismaksuluokan maksuihin,
hammashoitoon ja kotisairaanhoitoon. Lisäksi kuntoutushoidon sisällyttäminen
maksukattoon ei ollut aina selvää. Tässä ei ollut merkittäviä eroja terveyskeskusten
ja sairaanhoitopiirien eikä läänien välillä.
3. Erimielisyydet potilaan ja toimintayksikön välillä (kysymykset 37
ja 38)
Selvityksen perusteella potilailla ja toimintayksiköillä on yleensä samanlainen
näkemys siitä, mitkä maksut sisältyvät maksukattoon ja milloin vapaakortti voidaan
myöntää. Yli 80 prosenttia ilmoitti, että potilaat eivät ole ilmoittaneet
tyytymättömyyttä tehtyihin päätöksiin. Silloin kun tyytymättömyyttä on ilmennyt,
on syynä ollut yleensä se, että käyntiä ei ole merkitty seurantakorttiin (noin puolet
tyytymättömistä). Vapaakortin antamiseen liittyvää tyytymättömyyttä on reilulla
neljänneksellä. Terveyskeskusten, sairaanhoitopiirien ja läänien välillä ei ollut
eroja.
Kyselyyn mennessä tehdyistä päätöksistä ei oltu tehty yhtään valitusta
hallinto-oikeuteen.
3.1. Laitoshoidon maksu maksukaton ylittymisen jälkeen (kysymys 40)
Noin 95 prosenttia sairaanhoitopiireistä ja terveyskeskuksista perii maksukaton
täytyttyä 70 markan maksun laitoshoidosta. Vain 1 %:ssa peritään joltakin ryhmiltä
pienempi maksu tai ei maksua lainkaan. Sairaanhoitopiireissä ja terveyskeskuksissa vain 3
%:a ei periä mitään maksua.
Läänikohtaisessa tarkastelussa voidaan todeta, että Lapin läänissä kaikki
selvityksessä olevan terveyskeskukset ja sairaanhoitopiirit perivät maksukaton
ylittymisen jälkeen laitoshoidosta maksun.
3.2. Terveyskeskuksen ja sairaalan suorittama omatoiminen maksujen seuranta
(kysymykset 41 ja 41b)
Maksujen kertymistä sekä omissa toimintayksiköissä että muualla seurataan noin
puolessa sairaanhoitopiireistä ja terveyskeskuksista. Omatoiminen seuranta on yleisintä
Lapin läänissä, jossa noin 70 %:a tekee näin.
Seurannasta noin kolmasosa toteutetaan atk:n avulla. Lääneistä atk-avusteista
seurantaa tehdään vähiten Etelä-Suomen läänissä, jossa osuus jää 13 %:iin.
3.3. Maksukaton pahimmat ongelmat (kysymykset 32, 42 ja 43)
Pahimpina ongelmina on nähty maksujen seuranta ja vapaakortin antamiseen liittyvä
selvitystyö. Kummankin näistä katsoi kolmasosa mukana olleista ongelmaksi. Lisäksi
vajaa viidennes katsoi ongelmaksi maksutulojen vähenemisen.
Maksukaton toimivuutta voitaisiin esitettyjen näkemysten mukaan parantaa parhaiten
toteuttamalla maksujen seuranta keskitetysti. Tätä mieltä oli kaksi kolmasosaa
vastanneista. Lapin läänissä keskitettyä seurantaa kannatti kuitenkin vain noin puolet
vastanneista. Terveyskeskusten ja sairaanhoitopiirien välillä ei ollut eroja.
Noin kolmannes vastaajista kannattaisi joitakin muita keinoja. Esimerkkinä näistä
oli järjestelmän korvaaminen verotuksella.
Maksukaton markkamäärää ei pidetty liian korkeana.
Muiden toimintayksiköiden antamat vapaakortit ja maksukuitit aiheuttivat varsin usein
tulkintaongelmia. Koko maassa 45 % vastanneista totesi näistä aiheutuvan ongelmia ja
Oulun läänin vastaajista peräti 71 %:n mukaan yksiköiden antamissa vapaakorteissa ja
maksukuiteissa oli ongelmia. Verrattaessa sairaanhoitopiirejä ja terveyskeskuksia
keskenään, oli terveyskeskuksissa selvästi enemmän hankaluuksia muiden antamien
vapaakorttien osalta. Terveyskeskuksissa ongelmia oli 50 %:ssa tapauksia kun
sairaanhoitopiireissä vastaava osuus oli noin 20 %:a. Maksukuittien kohdalla
terveyskeskuksilla oli ongelmia 63 %ssa tapauksia kun vastaava osuus
sairaanhoitopiireissä oli 50 %.
3.4. Arvio maksukattojärjestelmän toteutumisesta
Arvioitaessa maksukattojärjestelmään ensimmäisen vuoden kokemusten perusteella,
nousee päällimmäiseksi ongelmaksi järjestelmän työläys. Maksujen seuranta ei ole
sujunut hyvin. Syynä tähän on ollut osin tietämättömyys itse järjestelmästä ja
sitä koskevista säännöksistä. Tietämättömyys on osin selitettävissä
järjestelmän uutuudella, mutta myös eräät maksukattojärjestelmään liittyvät
yksityiskohdat ja sen toteutus vaikuttavat asiaan. Järjestelmän selventäminen ja
yksinkertaistaminen voisivat parantaa sen toimivuutta.
Järjestelmä voisi ilmeisesti toimia parhaiten, jos potilaskäyntien ja niistä
määrättävien maksujen seuranta toteutettaisiin valtakunnan tasolla keskitetysti.
Tämä edellyttäisi kuitenkin tietosuojakysymysten ratkaisemista ja oman rahoitusmallin
luomista seurantajärjestelmälle.
Ennen kuin keskitettyyn seurannan ongelmat saadaan ratkaistuksi ja järjestelmä
toteutetuksi, voidaan myös nykyistä järjestelmää kehittää paremmin toimivaksi melko
yksinkertaisin keinoin.
Jakelussa mainituille
TERVEYSKESKUSTEN HOITOTARVIKE- JA VÄLINEJAKELU
Kansanterveyslain (66/1992) perusteella kunnan tehtävänä on huolehtia
kansanterveystyöstä. Osana kansanterveystyötä kunnan tulee järjestää asukkaidensa
sairaanhoito. Kansanterveyslain 2 §:ään viitaten sosiaali- ja terveysministeriö
lähettää tämän hoitotarvike- ja välinejakelua koskevan kirjeen terveyskeskusta
ylläpitäville kunnille ja kuntayhtymille. Tämä kirje ei koske apuvälineitä, joista
säädetään erikseen mm. kansanterveyslaissa, lääkinnällisestä kuntoutuksesta
annetussa asetuksessa ja asiakasmaksulainsäädännössä. Tämä suositus on laadittu
yhteistyössä Suomen Kuntaliiton kanssa. Valmistelun yhteydessä on kuultu eräiden
terveyskeskusta ylläpitävien kuntien ja kuntayhtymien sekä potilasjärjestöjen
edustajia.
Vakiintuneena osana terveyskeskusten järjestämää sairaanhoitoa on eräiden
pitkäaikaisten sairauksien hoidossa ja seurannassa tarpeellisten hoitovälineiden ja
-tarvikkeiden jakaminen vastikkeetta potilaille heidän yksilöllisten tarpeidensa
mukaisesti. Aikaisemmin käytäntöä ohjattiin yksityiskohtaisesti lääkintöhallituksen
ohjekirjein. Ohjekirjeiden kumouduttua 1990-luvun alussa terveyskeskuksissa on toimittu
yleensä edelleenkin ohjekirjeiden periaatteiden mukaisesti.
Hyvin toimiva hoitovälinejakelu parantaa potilaan itsehoidon edellytyksiä sekä
edistää potilaan sitoutumista hoitoon, minkä johdosta saavutetaan paremmat
hoitotulokset. Tämän seurauksena potilaiden työ- ja toimintakyky sekä elämänlaatu
paranevat ja komplikaatioriski ja lääkärissä käyntien tarve vähenevät. Tällä on
merkitystä myös yhteiskunnan sairaanhoitokustannuksien kannalta.
Sosiaali- ja terveysministeriö suosittelee, että kuntien ja kuntayhtymien
ylläpitämät terveyskeskukset luovuttavat pitkäaikaista sairautta sairastaville,
avohoidossa oleville potilaille sairauden tai sen jälkitilan seurannan ja hoidon kannalta
tarpeelliset hoitovälineet ja -tarvikkeet seuraavien periaatteiden mukaisesti.
Potilaiden hoidon ja sairauden seurannassa tarvittavien hoitotarvikkeiden ja
-välineiden jakamisen terveyskeskuksesta potilaalle tulee aina perustua yksilölliseen
tarpeeseen, jonka määrittelee hoitava lääkäri. Jakelun aloittamisesta päättää
terveyskeskuksen lääkäri.
Jakelu aloitetaan, mikäli hoitotarvikkeiden ja -välineiden tarpeen arvioidaan olevan
pitkäaikainen, yleensä yli kolme kuukautta. Tarvikkeita ja välineitä annetaan yleensä
kolmen kuukauden tarve kerrallaan, ja niitä luovutettaessa arvioidaan aina niiden
tarpeellisuus ja asianmukaisuus. Jakelua ja käyttöä seurataan yksilökohtaisesti.
Välineitä saa joko terveyskeskuksesta tai ne toimitetaan kotiin esimerkiksi
kotisairaanhoitokäyntien yhteydessä. Tarvikkeet ja välineet luovutetaan maksutta, eikä
niistä tule periä mitään omavastuuosuuksia, toimitusmaksuja eikä muitakaan maksuja.
Sosiaali- ja terveysministeriö sekä lääninhallitukset seuraavat hoitotarvike ja
-välinejakelun toteutumista.
Esimerkkejä mainituista hoitotarvikkeista ja -välineistä on lueteltu liitteessä 1.
| Ministeri |
Terttu Huttu-Juntunen |
| Hallitusneuvos |
Pekka Järvinen |
JAKELU: Terveyskeskuksia ylläpitävät kunnat ja kuntayhtymät
| TIEDOKSI: |
Sairaanhoitopiirit, HYKS |
|
Terveydenhuollon oikeusturvakeskus |
|
Lääninhallitukset |
|
Suomen Kuntaliitto |
|
Oikeuskansler |
|
Eduskunnan oikeusasiamies |
|
Eduskunnan sosiaali- ja terveysvaliokunta |
|
Stakes |
|
YTY |
ESIMERKKEJÄ JAETTAVISTA HOITOVÄLINEISTÄ JA -TARVIKKEISTA
| 1. |
Diabeetikon hoitovälineet esim. verensokeriliuskat,
virtsantutkimusliuskat, insuliiniruiskut, -kynät ja -neulat ja verinäytteen ottamiseen
tarvittavat lansetit sekä verensokerimittarin määräaikainen lainaus jne. |
| 2. |
Avannepotilaan hoitovälineet esim. erilaiset potilaalle
soveltuvat pussit sekä tarpeenmukaiset oheishoitovälineet ja -tarvikkeet jne. |
| 3. |
Sääri- ja makuuhaavan hoitoon tarvittavat hoitovälineet ja
-tarvikkeet, esim. sidetarvikkeet ja liuokset jne. |
| 4. |
Heikentyneen virtsan ja ulostuksen pidätyskyvyn
hoitotarvikkeet vaikeaan tai keskivaikeaan oireistoon esim. vaipat, pussit,
virtsankerääjät ja katetrit jne. |
| 5. |
Eräiden muiden pitkäaikaisten sairauksien, esim. keuhkojen
toiminnan vajauksen ja trakeostomian yhteydessä tarvittavat hoitovälineet, esim. happi,
letkut, viikset, kanyylit, katetrit ja filtterit jne. |