VALTIONEUVOSTON 1.10.1998 KUNTOUTUKSESTA ANTAMAN SELONTEON TAUSTA-AINEISTO

Kuntoutuksen kustannukset ja
kuntoutujat 1992-1997

Sosiaali- ja terveysministeriön monisteita 1998:24

ISBN 952-00-0502

SISÄLLYSLUETTELO

1. KUNTOUTUSMENOJEN LASKENTAPERUSTEET

2. KUNTOUTUKSEN KOKONAISMENOT

3. KUNTOUTUKSEN KUSTANNUSTEN JA KUNTOUTUSPALVELUJEN KOHDENTUMINEN

Kunnallisen terveydenhuollon järjestämä kuntoutus
Kansaneläkelaitoksen kuntoutustoiminta
Vammaispalvelut
Työ- ja toimintakeskukset
Veteraanikuntoutus
Työeläkelaitosten järjestämä kuntoutus
Tapaturma- ja liikennevakuutuslaitosten korvaama kuntoutus
Erityisopetus
Vajaakuntoisille suunnatut työhallinnon palvelut ja tukitoimenpiteet

4. KUNTOUTUKSEN TOIMEENTULOTURVAN MENOT

5. AMMATILLINEN KUNTOUTUS

Kustannukset ja kuntoutujat
Kuntoutujien tilanne ammatillisen kuntoutuksen jälkeen

6. KUNTOUTUKSEN RAHOITUS

1. KUNTOUTUSMENOJEN LASKENTAPERUSTEET

Kuntoutusmenoille ei ole käytössä yleisesti hyväksyttyä ja kaikkiin tarkoituksiin soveltuvaa määritelmää. Kuntoutusmenoihin voidaan sisällyttää erityyppisen kuntoutuksellisen toiminnan menoja laajemmin tai suppeammin. Kuntoutusmenojen arviointia vaikeuttaa myös se, että kuntoutuksen eri kustantajien tavassa tilastoida kuntoutusmenoja on huomattavia eroja. Kuntoutuksen menolaskelmissa joudutaan osittain turvautumaan arvioihin. Sama koskee myös kuntoutujien määrää.

Vuosina 1992 - 1997 kuntoutusta järjestävät eri viranomaiset seurasivat kuntoutustoimintaa tehostetusti. Kuntoutusmenolaskelman tausta-aineistona ovat Stakesin, Suomen Kuntaliiton, Kansaneläkelaitoksen, Eläketurvakeskuksen ja Vakuutusalan Kuntouttamiskeskuksen erilliset seurantaselvitykset. Laskelmassa on käytetty hyväksi myös sosiaali- ja terveysministeriön, työministeriön, opetushallituksen ja Valtiokonttorin käytössä olevia tilastotietoja ja muuta seuranta-aineistoa. Kuntoutusasiain neuvottelukunta on koordinoinut seurannan.

Laskelmassa esitetyt menot perustuvat suhteellisen laaja-alaiseen kuntoutuksen määrittelyyn. Tarkastelussa on otettu huomioon

1. kunnallisen terveydenhuollon, Kansaneläkelaitoksen, työeläkelaitosten, tapaturmavakuutuslaitosten ja liikennevakuutuslaitosten kustantamat kuntoutuspalvelut ja niihin liittyvä kuntoutusajan toimeentuloturva
   
2. sotainvalidien ja rintamaveteraanien sekä heidän puolisoidensa kuntoutus
   
3. päihdehuollon kuntouttava toiminta
   
4. vammaispalvelut sekä kehitysvammaisten ja vajaakuntoisten työ- ja toimintakeskusten toiminta
   
5. vajaakuntoisille kohdistuvat työhallinnon toimenpiteet ja niihin liittyvä toimeentuloturva sekä Euroopan sosiaalirahaston tavoite 3-ohjelman ja EMPLOYMENT HORIZON-hankkeiden menot
   
6. vammaisten ja pitkäaikaissairaiden lasten erityisopetus ja ammatillinen erityisopetus
   
7. Raha-automaattiyhdistyksen avustukset järjestöjen kuntoutuspalveluihin sekä niihin liittyviin investointeihin ja kehittämisprojekteihin.

Osassa sosiaalihuollon palveluista on vaikeaa erottaa varsinaisia kuntoutuspalveluiden ja -toimenpiteiden menoja hoitomenoista ja asumismenoista. Esimerkiksi päihdehuollon menot tilastoidaan kuntien talous- ja toimintatilastossa yhtenä kokonaisuutena. Päihdehuollon osalta laskelma perustuu arvioon, että kaksi kolmasosaa päihdehuollon menoista on kuntouttavaan toimintaan liittyviä menoja. Sen sijaan kuntoutusmenojen tarkasteluun ei sisälly kotipalvelun, vanhainkotien ja kehitysvammalaitosten eikä vammaisten ja vanhusten asumispalveluiden kuntoutuksellista toimintaa, joista ei myöskään ole saatavissa erikseen kuntoutustoiminnan kustannustietoja.

Vammaispalvelujen kustannukset on sisällytetty kokonaisuudessaan kuntoutuksen menoihin. Vammaispalvelujen kustannusten jakautumisesta eri palvelujen ja tukitoimien kesken on saatavissa vain joihinkin erillisselvityksiin ja arvioihin perustuvia tietoja.

Pitkäaikaissairaiden ja vammaisten lasten peruskouluopetuksen kustannuksista on otettu huomioon erityisopetuksen vaatimat lisäkustannukset, jotka vaihtelevat vammaryhmittäin. Peruskoulun erityisopetuksen kustannuksien arviointi perustuu opetushallituksen selvitykseen vuoden 1994 kustannuksista, jonka pohjalta on arvioitu vuosien 1992 ja 1997 kustannukset. Kustannuksissa on tapahtunut 1990-luvulla eri suuntaan vaikuttavia muutoksia, joista ei ole saatavissa tarkkaa tietoa. Vuoden 1997 kustannuksiin on sisällytetty arvio kustannuksista, jotka aiheutuvat vaikeasti kehitysvammaisten opetuksen integroinnista peruskouluopetukseen.

Ammatillisen erityisopetuksen kustannuksista ammatillisten erityisoppilaitosten kustannukset on otettu laskelmassa huomioon kokonaisuudessaan, sen sijaan yleisten ammatillisten oppilaitosten kustannuksista on otettu huomioon erityisopetuksen aiheuttamat lisäkustannukset. Myöskään ammatillisen erityisopetuksen kustannustietoja ei ole saatavissa kaikilta vuosilta.

Tapaturma- ja liikennevakuutuslaitosten kuntoutuskustannuksiin sisältyvät eräitä poikkeuksia lukuun ottamatta kuntoutustoimenpiteet ja kuntoutuksen aikainen toimeentuloturva sekä Vakuutusalan kuntoutuskeskuksen (VKK) toiminnan kustannukset. Maatalousyrittäjien eläkelaitoksen (MELA) omassa toiminnassa painopiste on erilaisten suojavälineiden myöntämisessä. Tästä syystä ja aikasarjatietojen saatavuuteen liittyvien ongelmien vuoksi MELA:n oman toiminnan kustannukset eivät sisälly kuntoutusmenolaskelmaan.

Kuntoutusmenoihin on sisällytetty jonkin verran investointi- ja perusparannusmenoja ja kuntoutuksen tutkimukseen ja kehittämiseen liittyviä menoja. Raha-automaattiyhdistyksen avustukset kuntoutuslaitosinvestointeihin ja muihin kuntoutukseen liittyviin investointeihin ovat vähentyneet vuosittain lukuun ottamatta vuotta 1995. Investointiavustukset olivat yhteensä 68 miljoonaa markkaa vuonna 1992 ja 33 miljoonaa markkaa vuonna 1997. Kansaneläkelaitoksen järjestämästä kuntoutuksesta annetun lain 4 §:n mukaisiin perusparannus- sekä tutkimus- ja kehittämismenoihin on varattu vuosittain yhteensä 30 - 35 miljoona markkaa lukuun ottamatta vuotta 1994, jolloin niihin varattiin 45 miljoonaa markkaa.

Tässä laskelmassa esitetyt kuntoutusmenot eivät ole täysin vertailukelpoisia vuoden 1994 kuntoutusselonteossa esitettyjen vuoden 1992 kuntoutusmenojen kanssa. Edellisen kuntoutusselonteon kustannustiedot oli kerätty osittain eri perustein ja niihin sisältyi enemmän arvioita.

Tässä laskelmassa käytetyt kuntoutusmenojen laskentaperusteet on pyritty pitämään vuosittain samoina. Tämä tekee mahdolliseksi kohtuullisen luotettavat arviot kuntoutuksen menojen kehityksestä. Menojen kehitystä tarkasteltaessa on kuitenkin otettava huomioon, että kustannustietojen kattavuus on todennäköisesti vuosien mittaan parantunut. Tämä selittää jonkin verran kuntoutusmenojen kasvua.

2. KUNTOUTUKSEN KOKONAISMENOT

Kuntoutuksen kokonaismenot olivat 6,3 miljardia markkaa vuonna 1997. Vuodesta 1992 menot kasvoivat 1,4 miljardia markkaa (27 %). Kiintein hinnoin menot kasvoivat 1,1 miljardia markkaa (20 %).

Kunnat aloittivat sosiaali- ja terveydenhuollon menojen karsimisen vuonna 1992. Myös valtio on toteuttanut useilla säästöpäätöksillä sosiaalimenojen leikkauksia. Vuosina 1991-1997 toteutettujen säästöpäätösten vaikutukset vuoden 1997 sosiaalimenoihin olivat kiintein hinnoin yhteensä noin 14,4 miljardia markkaa. Kuntoutuksen kokonaismenot kasvoivat kuitenkin myös lamavuosina (taulukko 1)

Taulukko 1. Kuntoutusmenot vuosina 1992, 1994 ja 1997, kiintein hinnoin

Kuntoutuksen kokonaismenot ovat kasvaneet siitä huolimatta, että kuntoutusta koskevaan lainsäädäntöön ei ole tehty kuntoutuksen sisältöä tai laajuutta koskevia muutoksia. Seurantakaudella 1992-1997 tehdyt vähäiset lainsäädäntömuutokset ovat pikemminkin tähdänneet kuntoutusmenojen säästöön.

Kuntoutujien määrä on myös kasvanut. Kaikissa kuntoutujärjestelmissä kuntoutujien määrää ei voida arvioida luotettavasti, mutta käytettävissä olevat tiedot viittaavat siihen, että useimpien kuntoutusjärjestelmien kuntoutujien määrä on kasvanut merkittävästi. Kuntoutujien yhteenlaskettu määrä on kasvanut arviolta noin 20 prosenttia. Kuntoutukseen osallistuneiden henkilöiden määrää arvioitaessa on kuitenkin otettava huomioon tilastoinnin kattavuuden paraneminen sekä se, että sama henkilö voi olla vuoden aikana useamman kuin yhden kuntoutusjärjestelmän asiakas. Osaan tilastoista saattaa myös jossain määrin sisältyä saman henkilön tilastoimista kuntoutujaksi useamman kuin yhden kerran vuoden aikana.

Kuntoutusmenojen suhdetta bruttokansantuotteeseen tai sosiaalimenoihin voidaan pitää kuntoutuksen aseman mittareina. Suhteisiin vaikuttavat kuitenkin bruttokansantuotteessa, sosiaalimenoissa ja kuntoutusmenoissa tapahtuvat muutokset. Nämä mittarit eivät myöskään kuvaa kuntoutustoiminnan laatua, tuottavuutta ja taloudellisuutta.

Suomen bruttokansantuote kääntyi laskuun 1990-luvun alussa. Tuotanto alkoi kasvaa vasta vuoden 1993 loppupuolella. Vuosina 1992-1997 kuntoutukseen käytettiin Suomessa noin yksi prosentti bruttokansantuotteesta.

Sosiaalimenojen määrässä, rakenteessa ja rahoituksessa on tapahtunut 1990-luvulla huomattavia muutoksia työttömyysmenojen kasvun sekä valtion ja kuntien säästötoimenpiteiden vuoksi. Työttömyysmenojen osuus sosiaalimenoista kasvoi vuoden 1990 5,1 prosenttista 13,1 prosenttiin vuonna 1992. Vuonna 1997 osuus oli arviolta 12,2 prosenttia. Kuntoutusmenojen osuus sosiaalimenoista kasvoi seurantakaudella 1992 - 1997, joskin se pysyi 3 prosentin tuntumassa (vuonna 1992 osuus oli 2,9 prosenttia ja vuonna 1997 sen arvioidaan olleen 3,4 prosenttia).

3. KUNTOUTUKSEN KUSTANNUSTEN JA KUNTOUTUSPALVELUJEN KOHDENTUMINEN

Useimpien kuntoutuksen järjestäjien kuntoutusmenot ovat kasvaneet vuosittain. Myös monien kuntoutusjärjestelmien kuntoutujamäärät ovat kasvaneet. Kuntoutuksen järjestäjien osuuksissa kuntoutuksen kokonaismenoista on tapahtunut suhteellisen pieniä muutoksia.

Kansaneläkelaitoksen sekä työeläke-, tapaturma- ja liikennevakuutuslaitosten kuntoutuksen kohdentumista on mahdollista tarkastella kuntoutujan iän, sukupuolen, kuntoutustarpeen aiheuttaneen diagnoosin ja kuntoutujien toimeentulon perusteella. Ongelmana integroiduissa palveluissa on kuntoutuksen erottaminen muista palveluista. (esimerkiksi hoidosta ja ennaltaehkäisystä). Siinä, milloin toiminta tilastoituu kuntoutukseksi, on horjuvuutta.

Kunnallisen terveydenhuollon järjestämä kuntoutus

Kuntien terveydenhuollon järjestämän kuntoutuksen menojen arvioidaan kasvaneen vuosittain lukuun ottamatta vuotta 1994. Vuonna 1997 terveydenhuollon kuntoutusmenot olivat 1,3 miljardia markkaa (taulukko 3). Kunnallisen terveydenhuollon osuus kuntoutuksen kokonaismenoista on hieman pienentynyt seurantakaudella. Vuonna 1997 se oli arviolta 21 prosenttia (taulukko 5).

Erikoissairaanhoidon ja perusterveydenhuollon tuottajatilastojen mukaan kuntoutuksen erityistyöntekijöiden palveluita sai vuonna 1997 karkeasti arvioiden 800 000 kuntoutujaa. Tämä oli noin 20 prosenttia enemmän kuin vuonna 1995. Myös käynnit erityistyöntekijöiden luona ovat lisääntyneet merkittävästi. Yleisin kuntoutuspalvelu on fysioterapia, jonka asiakkaita oli vuonna 1997 yhteensä noin 518 000. Apuvälinepalvelujen asiakkaita oli 173 000, toimintaterapian asiakkaita 40 000 ja psykologin palveluita sai 35 000 asiakasta. Pieni osa asiakkaista on voinut rekisteröityä sekä erityistyöntekijöiden kuntoutuspalveluiden saajiksi että apuväline- tai muiden monialaisten kuntoutuspalvelujen saajaksi. Osa kuntoutujien määrien ja kuntoutuskäyntien kasvusta voi johtua tilastoinnin kattavuuden paranemisesta, mutta suunta on selvä. Apuvälinepalveluiden kustannuksista on tehty erillisselvitys vuonna 1994, jolloin niiden kustannukset arvioitiin 169 miljoonaksi markaksi.

Kunnan kustantamien kuntoutuspalveluiden kohdentumista on tutkittu kolmea keskisuurta kuntaa koskevassa tutkimuksessa. Tutkimus on suuntaa antava niiden palveluiden kohdentumisesta, joiden sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaiset katsoivat sisällöltään olevan kuntoutusta. Tutkimuksen mukaan kuntoutukseksi luettavia palveluita annetaan merkittävästi esimerkiksi psykiatrisen erikoissairaanhoidon asiakkaille. Käytännössä tämä voitaneen tulkita siten, että psykiatriassa kuntoutuksellinen ote on vahvistunut.

Tutkimuksen perusteella näyttää myös siltä, että merkittävä osa kuntien järjestämistä kuntoutuspalveluista kohdistuisi eläkkeellä olevalle asiakasryhmälle. Suuri osa kuntoutuspalveluita saavista eläkeläisistä oli alle 65-vuotiaita. Tutkimuksen mukaan alle 65-vuotiaiden eläkeläisten suurta osuutta selittävät vaikeasti vammaisten jatkuva kuntoutuspalveluiden tarve sekä tuki- ja liikuntaelinsairaiden ja mielenterveyspotilaiden varhainen eläkkeelle siirtyminen. Avoimeksi kysymykseksi jää, saavatko työikäiset riittävästi kuntoutuspalveluita siinä vaiheessa kun eläkkeelle jääminen ehkä vielä olisi vältettävissä.

Kansaneläkelaitoksen kuntoutustoiminta

Toiseksi suurin kuntoutusmenojen kohde on Kansaneläkelaitoksen järjestämä ja rahoittama kuntoutus. Siihen käytettiin 1 103 miljoonaa markkaa vuonna 1997. Vuonna 1997 Kansaneläkelaitoksen yksilökohtaisen kuntoutuksen kustannukset olivat 1034,6 miljoonaa markkaa (kuvio 1).

Kuvio 1. Kansaneläkelaitoksen yksilökohtaisen kuntoutuksen kustannukset vuonna 1997

Kansaneläkelaitoksen kuntoutusmenot ovat kasvaneet enemmän kuin kuntien terveydenhuollon kuntoutusmenot. Kasvu oli kiintein hinnoin 23 prosenttia vuodesta 1992 vuoteen 1997 (taulukko 4). Kansaneläkelaitoksen järjestämää kuntoutusta saaneiden kuntoutujien määrä on kasvanut vuosittain. Kansaneläkelaitoksen osuus kuntoutuksen kokonaismenoista on pysynyt 17-18 prosentissa (taulukko 5).

Vuonna 1997 Kansaneläkelaitos antoi kuntoutuspalveluita yhteensä 67 600 asiakkaalle, kasvu vuodesta 1992 oli 32 prosenttia. Kuntoutujista 57 prosenttia oli naisia ja 43 prosenttia miehiä. Joka kymmenes kuntoutuja oli alle 16-vuotias lapsi. Vuoteen 1992 verrattuna Kansaneläkelaitoksen kuntoutuspalveluita saivat vuonna 1997 useammin alle 16-vuotiaat lapset ja 45-64-vuotiaat aikuiset. Myös 65 vuotta täyttäneiden kuntoutujien määrä kasvoi hieman. 16-24-vuotiaiden kuntoutujien määrä väheni. (Kuvio 2.)

Kuvio 2. Kansaneläkelaitoksen järjestämää kuntoutusta saaneet ikäryhmittäin vuosina 1992 ja 1997

Tärkeimmät kuntoutustarpeen aiheuttaneet diagnoosit olivat tuki- ja liikuntaelinten sairaudet, jotka olivat lähes joka toisen (47 %) kuntoutujan diagnoosina vuonna 1997. Mielenterveyden tai käyttäytymisen häiriöitä oli joka kuudennella (17 %) kuntoutujalla ja hermoston sairauksia sairasti hieman useampi kuin yksi kymmenestä (11 %).

16 vuotta täyttäneistä kuntoutujista yli kolme neljäsosaa (77 %) toimi ammatissa. Joka kymmenes 16 vuotta täyttänyt kuntoutuja oli opiskelija.

Vuonna 1992 vajaakuntoisten ammatillista kuntoutusta sai Kansaneläkelaitoksen järjestämänä 16 250 kuntoutujaa. Vuoteen 1997 mennessä määrä oli pienentynyt 5 prosentilla, 15 460 kuntoutujaan. Vuonna 1997 Kansaneläkelaitoksen järjestämään vajaakuntoisten ammatilliseen kuntoutukseen osallistuneiden kuntoutujien yleisimmät sairauspääryhmät olivat tuki- ja liikuntaelinten sairaudet, joita sairasti lähes puolet (47 %) kuntoutujista. Toiseksi yleisin sairauspääryhmä olivat mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöt (13 %). (Kuvio 3.)

Kuvio 3. Kansaneläkelaitoksen järjestämää vajaakuntoisten ammatillista kuntoutusta saaneet kuntoutujat sairauspääryhmittäin vuosina 1992 ja 1997

Vuonna 1992 vaikeavammaisten lääkinnällistä kuntoutusta sai Kansaneläkelaitoksen järjestämänä 8 340 kuntoutujaa. Vuoteen 1997 mennessä määrä oli kasvanut 78 prosenttia, 14 840 kuntoutujaan. Suurinta kasvu oli mielenterveyden häiriöitä sairastavien ja kehitysvammaisten kuntoutujien määrissä sekä hermoston ja aistinelimien sairauksien kuntoutujien määrässä. Vuonna 1997 yleisimmät kuntoutujien sairauspääryhmät olivat suuruusjärjestyksessä hermoston- ja aistinelinsairaudet, tuki- ja liikuntaelinsairaudet, mielenterveyden häiriöt ja kehitysvammaisuus. (Kuvio 4.) Vuonna 1997 lähes puolet lääkinnällistä kuntoutusta saaneista vaikeavammaisista oli alle 16-vuotiaita. Vuodesta 1992 lasten osuus lähes kaksinkertaistui. Valtaosa kuntoutuksesta oli avohoidossa annettuja terapioita.

Kuvio 4. Kansaneläkelaitoksen järjestämää vaikeavammaisten lääkinnällistä kuntoutusta saaneet kuntoutujat sairauspääryhmittäin vuosina 1992 ja 1997

* ICD-10 mukainen tautiluokitus on muunnettu vastaamaan aiempaa ICD-9 luokitusta

Kansaneläkelaitoksen järjestämä kuntoutus jakaantui vuonna 1997 alueellisesti tasaisemmin kuin vuonna 1992. Ero sairaanhoitopiirien välillä on pienentynyt yleisesti ja toisaalta ääripäiden ero on aikaisempaa pienempi. Kuntoutujamäärien tasoittumisesta huolimatta Helsingin sairaanhoitopiirissä oli vuonna 1997 vain 11,3 kuntoutujaa 10 000 asukasta kohden kun Pohjois-Savon vastaava luku oli 17,5 (Ahvenanmaalla 7,1).

Vammaispalvelut

Markkamääräinen kuntoutusmenojen kasvu on ollut suurinta vammaispalveluissa. Vuosina 1992-1997 niiden menot kasvoivat kiintein hinnoin 279 miljoonaa markkaa (taulukko 3). Vammaispalvelumenojen kasvu selittyy osittain sillä, että tietoisuus vammaispalvelulaista on levinnyt vähitellen. Sosiaalihuollon kuntoutusmenojen kasvu selittyy pääosin vammaispalvelujen menojen kasvulla (ks. kuvio 5). Vammaispalvelut ovat myös kasvattaneet eniten osuuttaan kuntoutuksen kokonaismenoista (taulukko 4). Vaikeavammaisilla on subjektiivinen oikeus kuljetuspalveluihin, tulkkipalveluihin, palveluasumiseen sekä asunnon muutostöihin ja asuntoon kuuluviin välineisiin ja laitteisiin. Muita vammaispalveluja kunnat järjestävät harkintansa mukaan.

Vammaispalvelujen suurin kustannuserä ovat kuljetuspalvelut. Kuljetuspalveluiden kustannukset ovat kasvaneet jatkuvasti kasvavien asiakasmäärien vuoksi. Kustannukset ovat liikenneministeriön selvityksen mukaan nykyisin noin 200 miljoonaa markkaa vuodessa eli noin kolmasosa vammaispalvelujen kustannuksista. Kuljetuspalveluiden asiakkaiden määrä oli 36 800 vuonna 1992 ja 55 100 vuonna 1997. Kasvu selittynee pääasiassa vanhusten kuljetuspalveluiden lisääntymisellä.

Asunnon muutostöiden kustannukset arvioitiin 20 miljoonaksi markaksi vuonna 1993. Kustannusten voidaan arvioida pysyneen suurin piirtein ennallaan. Viittomakielen oikeudellista asemaa pohtinut oikeusministeriön työryhmä on arvioinut tulkkipalvelujen kustannukset 40 miljoonaksi markaksi vuonna 1996. Vuosina 1992-1997 tulkkipalvelun saajien määrä kasvoi 2 420 henkilöstä 3 020 henkilöön.

Kunnat kustansivat henkilökohtaisen avustajan 1 300 henkilölle vuonna 1992 ja 2260 henkilölle vuonna 1997. Vammaistyöryhmä 96 arvioi henkilökohtainen avustaja-järjestelmän kustannukset noin 100 miljoonaksi markaksi.

Vuonna 1997 vammaispalvelujen kustannukset olivat yhteensä arviolta 610 miljoonaa markkaa. Kuljetuspalvelujen, asunnon muutostöiden, tulkkipalvelujen ja henkilökohtainen avustaja -järjestelmän kustannukset olivat arviolta yhteensä 360 miljoonaa markkaa. Tällä perusteella palveluasumisen, sopeutumisvalmennuksen ja muiden vammaispalvelulain mukaisten tukitoimien kustannuksiksi voidaan arvioida 250 miljoonaa markkaa vuonna 1997.

Työ- ja toimintakeskukset

Kehitysvammaisten työ- ja toimintakeskusten asiakasmäärä on kasvanut vuoden 1994 runsaasta 9 000 henkilöstä runsaaseen 10 000 henkilöön vuonna 1997. Vajaakuntoisten työkeskusten asiakkaita on puolestaan ollut vuosittain runsaat 3 000.

Veteraanikuntoutus

Vuonna 1997 sotainvalidien ja rintamaveteraanien kuntoutusmenot olivat yhteensä 491 miljoonaa markkaa. Kuntoutusta sai yhteensä 57 000 henkilöä. Erityisesti sotainvalidien ja heidän puolisoidensa ja leskiensä kuntoutuksen voimavaroja on lisätty, ja kuntoutuksessa olleiden lukumäärä kaksinkertaistui vuodesta 1992 vuoteen 1997. Myös lievävammaisille sotainvalideille säädettiin 1.10.1997 alkaen oikeus vuosittaiseen kuntoutukseen.

Työeläkelaitosten järjestämä kuntoutus

Vuonna 1997 työeläkelaitosten järjestämään kuntoutukseen osallistui 2 665 henkilöä, kuntoutujia oli viisi kertaa enemmän kuin vuonna 1992. Työeläkelaitosten kuntoutusmenot kasvoivat seurantakaudella yli kolminkertaiseksi, markkamääräisesti kasvu oli kiintein hinnoin 51 miljoonaa markkaa (taulukko 4). Kuntoutujien määrän ja kuntoutusmenojen kasvu liittyy työeläkelainsäädännön muutoksiin, Kansaneläkelaitoksen ja työeläkelaitosten välisen työnjaon selkeyttämiseen ammatillisessa kuntoutuksessa ja työeläkelaitosten tehostuneeseen kuntoutustoimintaan. Työeläkelaitosten kuntoutusmenojen suuri suhteellinen kasvu selittyy menojen matalalla lähtötasolla. Työeläkekuntoutuksen osuus kuntoutuksen kokonaismenoista oli vain 1 prosentti vuonna 1997 (taulukko 5).

Työeläkelaitosten kuntoutus edellyttää, että kuntoutuksen hakija on ansainnut työeläketurvaa kohtuullisen ajan. Vuonna 1997 tyypillisin kuntoutettava oli 35-44-vuotias tuki- ja liikuntaelinsairautta sairastava henkilö, jota kuntoutettiin koulutuksella uuteen ammattiin. Myönteisen kuntoutuspäätöksen saajista oli miehiä 61 prosenttia.

Tapaturma- ja liikennevakuutuslaitosten korvaama kuntoutus

Tapaturmavakuutuksen kuntoutusmenot ovat vaihdelleet 88 ja 100 miljoonan markan välillä, vuonna 1997 menot olivat 93 miljoonaa markkaa (taulukko 3). Osuus kuntoutuksen kokonaismenoista oli runsas 1 prosenttia (taulukko 5). Kuntoutusta saaneiden määrä on myös vastaavasti vaihdellut jonkin verran, vuonna 1997 se oli 1 340 henkilöä.

Liikennevakuutuksen kuntoutusmenot ovat pysytelleet 52 - 58 miljoonan markan tuntumassa koko seurantakauden ajan, vuonna 1997 menot olivat 56 miljoonaa markkaa (taulukko 3). Osuus kuntoutuksen kokonaismenoista on 1 prosentti. Kuntoutujien lukumäärä on vuoroin pienentynyt vuoroin kasvanut. Vuonna 1997 se oli 735 henkilöä.

Vuonna 1997 tapaturma- ja liikennevakuutuksen kuntoutujista 65 prosenttia oli miehiä. Tapaturmavakuutuksen kuntoutusasiakkaista puolet oli 36-50-vuotiaita. Yleisimmät vammat olivat hengityselinvammat (allerginen astma) sekä raaja- ja tukielinvammat. Liikennevakuutuksen kuntoutusasiakkaiden ikäjakauma oli tasaisempi. Aivovammat olivat toiseksi yleisin vammatyyppi raaja- ja tukielinvammojen jälkeen. Aivovammojen suuri osuus (28 %) liikenteessä loukkaantuneiden kuntoutusasiakkaiden keskuudessa on hälyyttävä.

Tapaturma- ja liikennevakuutuksen kuntoutusmenojen ja kuntoutujien määrän pienentyminen on merkki sinänsä myönteisestä kehityksestä, jos sen perusteena on työtapaturmien, ammattitautien ja liikennetapaturmien määrän väheneminen. Tilastojen mukaan ne vähenivät 1990-luvun alkupuoliskolla. Menojen ja kuntoutujien määrän väheneminen heijastaa kuitenkin myös lamavuosien aikana vähentynyttä työllisten lukumäärää ja samaan aikaan vähentyneitä liikennesuoritteita.

Erityisopetus

Peruskoulun erityisopetuksen kustannukset on arvioitu vuonna 1994 tehdyn opetushallituksen selvityksen pohjalta. Kustannuksissa on tapahtunut 1990-luvulla eri suuntaan vaikuttavia muutoksia, joista ei ole ollut saatavissa tarkkaa tietoa.

Ammatilliseen erityisopetuksen voimavaroja on seurantakaudella lisätty. Ammatillisten oppilaitosten erityisopetuksen ja ammatillisten erityisoppilaitosten menot kasvoivat kiintein hinnoin arviolta 137 miljoonaa markkaa, kasvu oli 63 prosenttia (taulukko 4). Yleisissä ammatillisissa oppilaitoksissa erityisopetusta saavien opiskelijoiden määrä kolminkertaistui vuodesta 1993 vuoteen 1997. Myös ammatillisten erityisoppilaitosten opiskelijamäärä on kasvanut. Ammatillisen erityisopetuksen opiskelijoita oli vuonna 1997 yhteensä 8 100 eli kaksi kertaa enemmän kuin vuonna 1992. Heistä 5 100 opiskeli yleisissä ammatillisissa oppilaitoksissa ja 3 000 erityisoppilaitoksissa. (Taulukko 7.)

Vajaakuntoisille suunnatut työhallinnon palvelut ja tukitoimenpiteet

Vajaakuntoisille suunnattujen työhallinnon palvelujen ja tukitoimenpiteiden menot kasvoivat kiintein hinnoin 5 miljoonaa markkaa eli yhden prosentin vuodesta 1992 vuoteen 1997. Kun otetaan tarkasteluun mukaan Euroopan sosiaalirahaston ohjelmien kautta rahoitettujen työllisyyshankkeiden menot, työhallinnon kautta kanavoituneet kuntoutusmenot ovat kasvaneet reaalisesti runsaat 100 miljoonaa markka. (Taulukko 4.) Ammatinvalinnanohjauksessa olleiden vajaakuntoisten asiakkaiden määrä väheni 17 prosenttia vuodesta 1992 vuoteen 1997, jolloin heitä oli 13 600. Työvoimapoliittisiin toimenpiteisiin osallistuneiden vajaakuntoisten työvälityksen asiakkaiden määrä sen sijaan kasvoi samana aikana 60 prosenttia, vuonna 1997 heitä oli 49 200. (Taulukko 7.)

Taulukko 3. Kuntoutusmenojen kehitys 1992-1997, käyvin hinnoin

1. Kunnallisen terveydenhuollon kuntoutusmenot on laskettu kuntoutuksen erityistyöntekijöiden palkkakustannuksien ja muiden henkilöstökulujen perusteella sekä arvioimalla ostopalvelujen ja apuvälineiden kustannukset.
   Vammaispalvelulain mukaisten vammaispalvelujen ja tukitoimien kustannukset. Vuoden 1997 luku on ennuste.
   
2. Kehitysvammaisten ja vajaakuntoisten työ- ja toimintakeskusten käyttökustannukset.
   
3. Päihdehuollon laitoshuollon kuntoutuskustannukset on arvioitu hoitopäivien määrän ja keskimääräisen hoitopäiväkustannusten perusteella. Lisäksi kustannuksiin on sisällytetty avohuollon ja asumispalveluiden kustannuksia. Arviolta kolmasosa avohuollon ja asumispalveluiden toiminnasta on kuntoutuksellista toimintaa. Näin arvioituna noin kaksi kolmasosaa SOTKA:ssa ilmoitetuista päihdehuollon menoista on kuntouttavaan toimintaan liittyviä menoja.
   
4. Kansaneläkelaitoksen yksilökohtaiset kuntoutuspalvelu ja -rahakustannukset sekä Kansaneläkelaitoksen järjestämästä kuntoutuksesta annetun lain 4 §:n mukaisten perusparannuksien ja tutkimus- ja kehittämistoiminnan kustannukset.
   
5. Työeläkelaitosten korvaamien kuntoutuspalvelujen ja -toimenpiteiden sekä kuntoutujan toimeentuloturvan (kuntoutusrahan tai -korotuksen) kustannukset.
   
6. Tapaturmavakuutuslaitosten korvaamien kuntoutustoimenpiteiden ja kuntoutuksen aikaisen toimeentuloturvan kustannukset sekä Vakuutusalan kuntouskeskuksen (VKK) kustannukset lukuun ottamatta eräitä vastuu- ja potilasvakuutukseen liittyviä menoja ja osaa Maatalousyrittäjien eläkelaitoksen (MELA) lähinnä suojavälineiden myöntämiseen liittyvistä kustannuksista. MELA:n kuntoutustoiminnan kustannukset olivat n.12 milj. mk v. 1997. Tästä toimeentuloturvan osuus oli arviolta 4 milj. mk ja kuntoutustoimenpiteiden 8 milj. mk. Näistä kustannuksista n. 2 milj. mk sisältyy VKK:n kustannuksiin. MELA:n oman kuntoutustoiminnan kustannukset olivat siten n.10 milj. mk vuonna 1997.
   
7. Liikennevakuutuslaitosten korvaamien kuntoutustoimenpiteiden ja niihin liittyvän kuntoutusajan toimeentuloturvan kustannukset.
   
8. Sotainvalidien ja heidän puolisoidensa tai leskiensä sekä sotaleskien kuntoutustoiminnan kustannukset.
   
9. Rintamaveteraanien ja vuodesta 1994 heidän puolisoidensa kuntoutuksen sekä kuntoutuksen tutkimus- ja kehittämistoiminta.
   
10. Raha-automaattiyhdistyksen (RAY) avustukset järjestöjen kuntoutuspalveluihin sekä niihin liittyviin investointeihin ja kehittämisprojekteihin.
    
11. Vammaisten ja pitkäaikaissairaiden lasten erityisopetuksen lisäkustannukset peruskoulussa. Vuoden 1994 menot on laskettu oppilasmäärien ja vammaisryhmäkohtaisten erityisopetuksen lisäkustannusten perusteella. Vuosien 1992 ja 1997 luvut ovat arvioita. Muiden vuosien lukuja ei ole arvioitu.
12. Ammatillisten erityisoppilaitosten kustannukset on otettu huomioon kokonaisuudessaan. Yleisten ammatillisten oppilaitosten menoista on otettu huomioon erityisopetuksen lisäkustannukset. Vuosien 1992, 1994 ja 1996 luvut ovat arvioita.
    
13. Vajaakuntoisten työllistämisen tukitoimenpiteet, työvoimakoulutus, erityismenot (tutkimukset, työ- ja koulutuskokeilut) sekä näihin liittyvä toimeentuloturva
    
14. EMPLOYMENT-HORIZON -alaohjelman (vajaakuntoiset) menot 51 milj. mk v. 1992 ja 50 milj. mk v. 1997. Tavoite 3-ohjelman toimenpidekokonaisuus 1.2 (polut syrjäytyneille) 61 milj. mk v.1996 ja 52 milj. mk v. 1997.

Lähteet: Eläketurvakeskus, Kansaneläkelaitos, Maatalousyrittäjien eläkelaitos, opetushallitus, Raha-automaattiyhdistys, sosiaali- ja terveysministeriö, SOTKA-tietokanta, Suomen Kuntaliitto, työministeriö, Valtiokonttori, Vakuutusalan kuntouttamiskeskus

Taulukko 4. Kuntoutusmenojen kehitys 1992-1997, kiintein hinnoin

Menot korotettu elinkustannusindeksillä vuoden 1997 tasoon
Ks. taulukon 3 alaviitteet

Taulukko 5. Kuntoutustoiminnan menot kuntoutuksen järjestäjän mukaan 1992 ja 1997, %-osuudet

* Arvio
1 Vuoden 1997 lukuun sisältyvät Euroopan sosiaalirahaston ohjelmien hankkeiden menot

Kuvio 5. Kuntoutusmenojen muutokset kuntoutuksen järjestäjän tai rahoittajan mukaan, kiintein hinnoin. Vuosi 1992=0

* ennuste
Opetushallinnon tiedot puuttuvat kuviosta osittain puutteellisten kustannustietojen takia.

 

4. KUNTOUTUKSEN TOIMEENTULOTURVAN MENOT

Kuntoutusmenot voidaan jakaa toimeentuloturvamenoihin ja palvelu- ja toimenpidemenoihin. Vuonna 1997 kuntoutuksen toimeentuloturvan menot olivat 551 miljoonaa markkaa (taulukko 6). Menot kasvoivat 16 miljoonaa markkaa (3 %) vuodesta 1992. Kiintein hinnoin menot alenivat 17 miljoonaa markkaa (3 %). Toimeentuloturvamenojen osuus kuntoutuksen kokonaismenoista on laskenut hieman. Vuonna 1992 osuus oli 11 prosenttia ja vuonna 1997 se oli 9 prosenttia. Kansaneläkelaitoksen maksaman kuntoutusrahan tasoon ja ehtoihin vuosina 1992-1996 tehdyt muutokset sekä kuntoutuksen saajissa ja kestossa tapahtuneet muutokset ovat vähentäneet kuntoutuksen toimeentuloturvan menoja.

Toimeentuloturvan osuus on yli kolme neljäsosaa työeläkelaitosten, tapaturmavakuutuslaitosten ja liikennevakuutuslaitosten kuntoutusmenoista. Kansaneläkelaitoksen ja työhallinnon kuntoutusmenoista toimeentuloturvan osuus on runsas viidesosa. Työeläkelaitosten osuus kuntoutuksen toimentuloturvan menoista on kasvanut suhteellisesti eniten. Vastaavasti Kansaneläkelaitoksen osuus kuntoutuksen toimeentuloturvan menoista on pienentynyt.

Kansaneläkelaitos maksaa kuntoutusrahalain mukaista kuntoutusrahaa myös muille kuin Kansaneläkelaitoksen järjestämässä kuntoutuksessa oleville kuntoutujille. Kuntoutusrahan saajista kuitenkin valtaosa, 80 prosenttia vuonna 1997, osallistuu Kansaneläkelaitoksen järjestämään kuntoutukseen. Vuonna 1997 kuntoutusrahan saajista 16 prosenttia oli työterveyshuoltolain perusteella järjestetyssä kuntoutuksessa ja 4 prosenttia kunnallisen terveydenhuollon järjestämässä kuntoutuksessa. Vammaispalvelulain, lastensuojelulain, kehitysvammalain tai päihdehuoltolain perusteella järjestettävässä kuntoutuksessa tai Raha-automaattivaroin rahoitettavilla sopeutumisvalmennuskursseilla olevien osuus kuntoutusrahan saajista oli yhteensä vain runsas prosentti.

Kansaneläkelaitoksen kuntoutukseen toimeentuloturvamenojen osuuden vähentyminen johtuu pääasiassa Kansaneläkelaitoksen ammatillisena kuntoutuksena järjestämään koulutukseen osallistuneiden määrän vähentymisestä. Kuntoutusrahakustannusten kehitykseen on vaikuttanut myös kuntoutusjaksojen keston tietoinen lyhentäminen, mikä on vähentänyt kuntoutusrahapäiviä. Kansaneläkelaitoksen järjestämään TYK-toimintaan osallistuneiden kuntoutusrahaa saaneiden kuntoutujien määrä on lisääntynyt, mutta tämän suhteellisen lyhytkestoisen toiminnan vaikutus kuntoutusrahamenoihin on ollut verrattain vähäinen, noin 17 miljoonaa markkaa vuoteen 1992 verrattuna.

Taulukko 6. Kuntoutuksen toimeentuloturvan menot 1992-1997

*ennuste

5. AMMATILLINEN KUNTOUTUS

Kustannukset ja kuntoutujat

Ammatillisen kuntoutuksen menot olivat arviolta yhteensä 975 miljoonaa markkaa vuonna 1997. Tästä 530 miljoonaa markkaa oli palvelu- ja toimenpidemenoja ja 445 miljoonaa markkaa kuntoutusajan toimeentuloturvan menoja.

Ammatilliseen kuntoutukseen osallistuneiden henkilöiden määrä on kasvanut suhteellisesti eniten työeläkelakien mukaisessa kuntoutuksessa. Työeläkelaitosten järjestämään ammatilliseen kuntoutukseen osallistuneiden osuus on kuitenkin vain noin 5 prosenttia ammatilliseen kuntoutukseen osallistuneista. (Taulukko 7.)

Ammatillisen erityisopetuksen opiskelijoiden määrä on kasvanut merkittävästi. Yleisissä ammatillisissa oppilaitoksissa erityisopetusta saavien opiskelijoiden määrä kolminkertaistui vuodesta 1993 vuoteen 1997. Myös ammatillisissa erityisoppilaitoksissa opiskelevien määrä kasvoi. Vajaakuntoisten työnvälityksen asiakkaiden määrä kasvoi seurantakaudella 18 500 henkilöä. (Taulukko 7.)

Taulukon 7 lukuja tulkittaessa on otettava huomioon, että sama henkilö voi olla vuoden aikana useamman kuin yhden kuntoutusjärjestelmän asiakas. Ammatillisessa erityisopetuksessa oleva henkilö voi esimerkiksi saada koulutuksen tukea Kansaneläkelaitokselta tai työeläke-, liikenne- tai tapaturmavakuutuslaitokselta. Voidaan arvioida, että ammatilliseen kuntoutuksen osallistuneiden määrä on noin kaksi kolmasosaa eri kuntoutusjärjestelmien kuntoutujien yhteenlasketusta määrästä. Näin arvioituna ammatilliseen kuntoutukseen osallistui noin 43 000 henkilöä vuonna 1992 ja 60 000 henkilöä vuonna 1997.

Kansaneläkelaitoksen järjestämästä kuntoutuksesta annetun lain 2 §:n mukaista ammatillista kuntoutusta ja työkykyä ylläpitävää ja parantavaa valmennusta saaneita henkilöitä oli 15 464 vuonna 1997 (taulukko 7). Heidän kuntoutukseensa liittyneet palvelu- ja toimenpidemenot olivat 134 miljoonaa markkaa ja toimeentuloturvamenot 149 miljoonaa markkaa. Palvelu- ja toimenpidemenot kasvoivat reaalisesti runsaalla kolmanneksella (37 %) vuodesta 1992. Toimeentuloturvan menot vähenivät kahteen kolmasosaan vuoden 1992 menoista. (Kuvio 6.)

Vuonna 1997 työeläkelakien mukaista ammatillista kuntoutusta sai 2 665 henkilöä, joita kuntoutettiin 66 miljoonalla markalla. Kuntoutuspalvelumenojen osuus kokonaiskustannuksista oli 15 miljoonaa markkaa ja kuntoutusrahan ja -korotuksen 51 miljoonaa markkaa.

Taulukko 7. Ammatilliseen kuntoutukseen osallistuneet kuntoutujat 1992-1997

1 Muutos 1993-1997

Kuvio 6. Ammatillisen kuntoutuksen palvelu- ja toimenpidemenot ja toimeentuloturvan menot vuosina 1992 ja 1997, kiintein hinnoin

1. Vuoden 1997 palvelu- ja toimenpidemenot on arvioitu. Vuoden 1992 osalta vastaavia menoja ei ole arvioitu. Vuoden 1997 toimeentuloturvamenot on arvioitu.
   
2. Vuoden 1992 menoja ei ole arvioitu.

Kuntoutujien tilanne ammatillisen kuntoutuksen jälkeen

Tätä selontekoa varten koottiin tietoja kuntoutujien tilanteesta ammatillisen kuntoutuksen jälkeen.

Kansaneläkelaitoksen ammatillisena kuntoutuksena tuetun koulutuksen vaikutuksia selvitettiin näytteessä, joka oli noin kymmenesosa vuoden 1996 alkupuoliskolla koulutuksen päättäneistä kuntoutujista. Seurantahaastattelu tehtiin kesällä 1997. Noin puolella kyseessä oli ensimmäinen ammatillinen kuntoutus, muilla uudelleen- tai jatkokoulutus. Osa oli hakenut Kansaneläkelaitoksen kuntoutusta vasta koulutuksen alettua, joten opiskelemassa olevien osuus oli kuntoutuksen alkaessa korkea. Työssä olleiden määrä lisääntyi kuntoutuksen aikana selvästi: työssä oli kuntoutuksen alkaessa 19 prosenttia ja kuntoutuksen päättyessä 57 prosenttia. Kansaneläkelaitoksen tuella koulutetut työllistyivät hieman paremmin, jos heidän työllistymistään verrataan Tilastokeskuksen selvitykseen yleisistä ammattioppilaitoksista valmistuneiden työllistymisestä.

Vakuutusalan Kuntoutuskeskuksen tilastoseurannat tapaturma- ja liikennevakuutusjärjestelmien ammatillisesta kuntoutuksesta koskevat tilannetta kuntoutustoimenpiteiden päättyessä. Työhönkuntoutusohjelmaan osallistuneiden työllistymisosuudet vaihtelevat vuosina 1993-1997 64 prosentista 73 prosenttiin. Ohjelmaan osallistuneet olivat kuntoutuksen jälkeen työssä merkittävästi useammin kuin ne, joiden kohdalla kuntoutusselvittelyssä ei löydetty mahdollisuuksia työkykyä säilyttävään tai palauttavaan kuntoutukseen.

Eläketurvakeskuksen rekisteriseurannat työeläkejärjestelmien ammatillisesta kuntoutusohjelmista vuodelta 1997 kertovat, että kyseisenä vuonna päättyneistä kuntoutusohjelmista 43 prosenttia on päättynyt tuloksekkaasti - hieman suurempi osa jäi eläkkeelle ja osalla kuntoutus keskeytyi. Ne ohjelmat, joissa kuntoutuja kuntoutukseen hakeutuessaan ei ollut eläkkeen tai kuntoutustuen saaja, johtivat useammin myönteiseen tulokseen. Näissä ohjelmissa vain yksi viidestä (17 prosenttia) oli eläkkeellä kuntoutuksen päättyessä, kun taas eläkettä tai kuntoutustukea saaneilla vastaava osuus oli lähes kaksi kolmesta (57 prosenttia).

Työhallinnon ammatillisen kuntoutuksen tarkoituksena on edistää vajaakuntoisten työnhakijoiden ammatillista suunnittelua, työllistymistä ja työssäpysymistä. Osa vajaakuntoisista työnhakijoista on saanut ammatillista kuntoutusta jonkin muun järjestelmän asiakkaana, mutta suuri osa vajaakuntoisista hakeutuu tai joutuu suoraan työhallinnon asiakkaaksi. Vuonna 1997 yhteensä lähes 49 200 vajaakuntoista pääsi työhön tai koulutukseen, mikä oli 18 prosenttia enemmän kuin edellisenä vuonna. Työhön yleisille työmarkkinoille sijoittui vajaat 25 200, työvoimakoulutuksen aloitti 8900, muun koulutuksen noin 1 600 ja työhön tukitoimenpitein pääsi vajaat 13 200.

Aktiivisten työmarkkinaratkaisujen määrä vajaakuntoisilla työnhakijoilla on viime vuosina lisääntynyt. Vuosina 1993-1997 työhön tai koulutukseen päässeiden osuus suhteutettuna kaikkien työnhakijoiden määrään kasvoi 53 prosentista 70 prosenttiin. Päättyneiden työttömyysjaksojen pituus on vajaakuntoisilla työnhakijoilla kuitenkin selvästi pidentynyt: vuonna 1992 se oli keskimäärin 24 viikkoa ja vuonna 1997 peräti 36 viikkoa. Keskimääräistä työttömyyden kestoa pidentävät erityisesti ikääntyneiden työttömien pitkittyvät työttömyysjaksot.

Yhteenvetona seurannasta voidaan todeta, että kuntoutujien elämäntilanne muuttuu ammatillisen kuntoutuksen tai koulutuksen yhteydessä myönteiseen suuntaan: työssä olevien tai aktiivisesti opiskelevien määrä on yleensä kuntoutuksen jälkeen suurempi kuin ennen kuntoutusta.

6. KUNTOUTUKSEN RAHOITUS

Kuntoutuksen rahoittajia ovat kunnat, valtio, työnantajat ja -tekijät, vakuutetut, liikennevakuutuksessa ajoneuvojen omistajat ja haltijat sekä sosiaali- ja terveydenhuollon kuntoutusasiakkaat.

Valtio rahoittaa kuntoutusta verovaroista suoritetuilla osuuksilla. Kunnille maksettavien sosiaali- ja terveydenhuollon valtionosuuksien lisäksi valtio rahoittaa työhallinnon ja sotainvalidien kuntoutuksen, osan erityisopetuksesta sekä osan maatalousyrittäjien kuntoutuksesta. Osa Raha-automaattiyhdistyksen tuloista käytetään rintamaveteraanien ja sotainvalidien kuntoutuksen rahoittamiseen. Raha-automaattiyhdistyksen avustuksia myönnetään myös järjestöjen kuntoutustoiminnan avustuksiin.

Kunnat rahoittavat terveydenhuollon ja sosiaalihuollon kuntoutustoimintaa ja erityisopetusta verovaroillaan. Työnantajat, vakuutetut ja liikennevakuutuksessa ajoneuvojen omistajat ja haltijat rahoittavat kuntoutusta sosiaalivakuutusmaksuilla ja muilla suorituksilla.

Valtion ja kuntien rahoitusvastuun jakautumisesta sosiaali- ja terveydenhuollon ja opetushallinnon järjestämässä kuntoutuksessa voidaan esittää vain arvioita, jotka perustuvat laskennallisen valtionosuuden määrään. Myös muussa kuntoutuksessa, jossa rahoitusvastuu jakautuu useammalle taholle, eri rahoittajien osuudet ovat laskennallisia (taulukko 9 ja kuvio 7).

Kunnallisen sosiaali- ja terveydenhuollon kuntoutusmenojen rahoittajia ovat valtio, kunnat ja palvelujen käyttäjät. Suurin rahoitusvastuu on kunnilla.

Kansaneläkelaitoksen kuntoutusmenot rahoitetaan vakuutettujen ja työnantajien maksamilla tulo- ja palkkasidonnaisilla sairausvakuutusmaksuilla. Vakuutettujen osuus on nykyisin 65 prosenttia ja työnantajien 35 prosenttia.

Työeläkekuntoutuksen pääasiallinen (80 %) rahoitusvastuu on työnantajilla, työntekijät vastaavat 20 prosentista kuntoutuksen rahoituksesta.

Työnantajat rahoittavat kokonaan lakisääteisen tapaturmavakuutuksen lukuun ottamatta maatalousyrittäjiä. Maatalousyrittäjien tapaturmavakuutuksen kustannuksista valtio rahoittaa 33 prosenttia.

Liikennevakuutuksen kuntoutuksen rahoittavat moottoriajoneuvojen omistajat tai haltijat.

Peruskoulun integroidussa opetuksessa vammaisten ja pitkäaikaissairaiden lasten erityisopetuksen lisäkustannukset jakautuvat puoliksi kuntien ja valtion kesken. Valtio vastaa kokonaan vammaisten lasten erityiskoulujen kustannuksista. Valtio rahoittaa myös ammatillisen erityisopetuksen kustannukset.

Vajaa puolet, 45 prosenttia vuonna 1997, kuntoutuksen kokonaismenoista rahoitetaan valtion varoin. Toiseksi suurin kuntoutuksen rahoittaja ovat kunnat. Vuonna 1997 kuntien rahoitusosuus oli 32 prosenttia kuntoutustoiminnan kokonaismenoista. Työnantajien rahoitusosuus oli 9, vakuutettujen 13 ja asiakkaiden 3 prosenttia.

Taulukko 9. Kuntoutusmenojen rahoitusosuudet 1997, %

1) Liikennevakuutuksessa ajoneuvojen omistajat tai haltijat
2) Peruskoulun integroidussa opetuksessa kuntien osuus erityisopetuksen lisäkustannuksista on 50 % ja valtion 50 %. Valtio vastaa kokonaan vammaisten lasten koulujen kustannuksista.

Kuvio 7. Kuntoutustoiminnan rahoitus 1997, milj. mk

Liikennevakuutuksen rahoittavat ajoneuvojen omistajat tai haltijat

Laskelmassa ei ole otettu huomioon valtion rahoitusosuutta (arviolta vajaa 1 milj. mk) MELA:n kuntoutuskustannuksista. Tapaturmavakuutuslaitosten kuntoutuskustannuksiin sisältyy noin 2 miljoonaa markkaa MELA:n kuntoutuskustannuksia ja ne kanavoituvat VKK:n kautta.